Kokemuksia draamakasvatuksesta kielen opettamisessa

Kävin viime syksynä koulutuksessa nimeltään ”NYT – Draama oppimisen avuksi kouluihin”. Koulutus oli suunnattu perusopetuksen, lukion, vapaan sivistystyön, ammatillisen sekä taiteen perusopetuksen opetustoimen henkilöstölle. Tavoitteena oli antaa opettajille valmiuksia draaman käyttöön opetusvälineenä eri oppiaineissa sekä aineiden välisessä yhteistyössä. Kiinnostuin heti koulutuksesta, koska olen aina halunnut tehdä opetuksestani paljon aktiivisempaa ja toiminnallisempaa. Suurin osa kursseistani järjestetään illalla työn jälkeen ja yleensä oppilaat ovat melko väsyneitä. Haluaisin oppia erilaisia menetelmiä, joissa voisin herättää innostusta oppilaissa ja kannustaa espanjan kielen käyttöä ikään kuin luokan ulkopuolella näyttelemisen avulla.

Koulutuksessa perehdyimme draamakasvatukselliseen ajatteluun, tutustuimme erilaisiin draamatyövälineisiin sekä sovelsimme niitä käytännössä. Kävimme läpi taiteen, erityisesti teatterin, ja kasvatuksen suhteen pitkää historiaa. Taidepedagogiikassa käytetään erilaisia esteettisiä menetelmiä luomaan kokemus, joka avaa näkymän moniäänisempään maailmaan. Periaatteena on holistinen ihmiskäsitys: Ihminen on ajatteleva, aistiva, tunteva ja toimiva olento.

Koulutuksen idea oli, että opettajat kokeilivat itse erilaisia menetelmiä koko koulutusryhmän kanssa, reflektoivat niitä pienissä ryhmissä ja valitsivat muutamia omaan opetukseen sekä kirjoittavat raportin kokemuksestaan. Suunnittelin siis itse pienen harjoituksen kahdessa eri ryhmässä. En voinut käyttää draaman menetelmiä koko tunnin aikaa, koska sopivaa luokkaa ei ollut saatavilla. En myöskään uskaltanut pakottaa heitä voimakkaasti pois mukavuusalueelta liioilla draamaharjoituksilla. Molemmat ryhmät ovat kuitenkin opiskelleet kanssani jo kaksi vuotta, luottavat minuun ja meillä on rento tunnelma tunneilla.

Turvallisesti pois mukavuusalueelta

Espanja A2.2 Aún más pasos – Lisää jatkoaskelia -kurssilla teemana tällä viikolla oli menneisyyden muoto, preteriti, ja ajattelin soveltaa harjoitusta ”elämäntarina yhdessä minuutissa”. Koska tarkoituksena oli käyttää preteritin muotoja vieraalla kielellä, en voinut pyytää opiskelijoita aloittamaan harjoitusta ilman aikaa valmistautumiseen. Jos harjoitus olisi ollut suomeksi, se ei olisi tukenut oppimistavoitetta. Edellisellä tunnilla annoin kotitehtäväksi tutustua jonkun kuuluisan henkilön elämäkertaan ja kirjoittaa pieni teksti. Ajattelin, että tämä auttaisi valmistelemaan omaa elämäntarinaa lyhyenä kertomuksena lyhyessä ajassa. Opiskelijat kertoivat oman elämäntarinansa ensin parin kanssa ja sitten koko luokalle.

Espanja A1.3 Jatkoaskelia -kurssilla teemana on ollut gerundi ja refleksiiviverbit. Ajattelin käyttää ”valehtelija”-harjoituksen yksinkertaistettua versiota, jossa yksi tekee keskellä miimisesti jotain toimintaa ja muut arvaavat mistä on kyse käyttämällä gerundi-rakennetta. Selitin tehtävän ja oppilaat vaikuttivat jännittyneiltä mutta myös innokkailta. Harjoitus sujui hyvin ja oppilailla oli hauskaa. He arvasivat heti, mistä toiminnasta on kyse, mutta eivät vastanneet heti, koska eivät muistaneet, mitä se oli espanjaksi, mutta silloin muut kaverit auttoivat. Vieras kieli selvästi hidasti reagoimista, mutta oppilaat huomasivat, että on mahdollista käyttää vierasta kieltä myös spontaanisti ja vuorovaikutuksella tavalla.

Molemmissa kokeiluissa kysyin opiskelijoilta harjoituksen jälkeen, mitä mieltä he olivat kokemuksesta, ja he sanoivat, että he pitivät siitä kovasti, ja että jatkossa voisimme tehdä lisää samantyyppisiä harjoituksia. Mielestäni siis aina kannattaa kokeilla jotain uutta. Opiskelijat myös nauttivat siitä, kunhan harjoitus tehdään rauhallisesti ja rennossa tunnelmassa. Aikuiset uskaltavat kokeilla uutta, kun se on mielekästä, hauskaa, turvallista ja tukee täysin oppimistavoitetta.

Isabel Granados Hidalgo, espanjan tuntiopettaja
Espoon työväenopisto, Omnia

Stand up -koomikoksi?

Mikä voisi enemmän kiehtoa ja pelottaa kuin ajatus esiintymisestä elävän yleisön edessä, omana itsenään, omilla jutuillaan, joiden keskeisin tarkoitus on saada yleisö nauramaan, ja paljon.

Stand up -komedian  tekemiseen perehdyttäminen on matka itsetuntemukseen. Kun olemme ymmärtäneet perusteet naurun synnystä, vitsien rakenteesta, juttujen ideoinnista, esiintymiseen liittyvistä tekniikoista, yleisön kohtaamisesta, komedian rytmistä, jää jäljelle vain pelko ja kysymys siitä kuka minä olen. Aluksi me pelkäämme, ettemme muista juttujamme tai että unohdamme seistä valossa, esitellä itsemme, lopettaa ajoissa. Me pelkäämme metelöivää yleisöä, välinpitämättömyyttä, hiljaisuutta. Lopulta me pelkäämme, ettei meidän tapaamme nähdä, kokea ja ilmaista elämän koomisia ja joskus kipeitäkin puolia, saa osakseen hyväksyntää. Ettei minua hyväksytä sellaisena kuin olen. Tässä ja nyt. Rakastakaa minua, rukoilee jokainen koomikko yleisöltään.

Jos komediakurssista voisi toivoa jotain jäävän opiskelijan reppuun, niin se olisi armollisuus ja rakkaus omaa elämää kohtaan. Tämä on minun elämäni. Tällainen minä olen. Tämä on minun tarinani ja nämä ovat minun ajatuksiani. Komedian ja huumorin näkökulmasta tasa-arvo toteutuu meidän kaikkien osalta, sillä kaikkien tarinat ovat hyviä ja jokainen elämä arvokas. Kun vielä saamme tuon hyvän elämämme muotoiltua tahtomaamme rakenteeseen, niin se voi lopulta muodostua ehtymättömän naurun ja lohdutuksen lähteeksi tuhansille ja taas tuhansille ihmisille.

Jokainen elämä on naurun arvoinen.

Pete Harju stand up -koomikko ja tuntiopettaja
Espoon työväenopisto, Omnia

Espoon Opistoteatteri – uutta kotimaista draamaa

TOIVO kurkistaa kirjojen alta

Olen ohjannut Espoon Opistoteatteria syksystä 2014 alkaen. Eli nyt on siis menossa jo kuudes kausi. Ensimmäisellä kaudella valikoitui näytelmäksi Tuomas Timosen vuonna 2010 kirjoittama Meganin tarina. Näytelmä perustuu tositapahtumiin, se kertoo nettikiusaamisesta, joka lopulta ajaa 14- vuotiaan Meganin itsemurhaan. Aihe on raju, ja ikävä kyllä, edelleen ajankohtainen. Toisena kautena oli vuorossa hieman kevyempi teksti; Marita Kärkkäisen vuonna 2015 kirjoittama komedia Lähde. Näytelmä kertoo komedian keinoin nykypäivän ilmiöistä pankinjohtajan, toimittajan ja terapeutin näkökulmista.

Kolmanteen kauteen valmistautuessani huomasin, että valmiita näytelmiä, jotka ovat kiinni tässä päivässä, tai joista löytyy kosketuspintaa nykyhetkeen, on tosi vaikea löytää. – Tai hyviä näytelmiä kyllä löytyy runsaastikin. Mutta sellaisia näytelmiä, joissa on rooleja 10-14 henkilölle, joista n. kolme neljäsosaa on naisia, ei juurikaan löydy. Ja koska kaksi ensimmäistä ohjaustani Opistoteatterissa olivat kotimaista draamaa, sain ajatuksen, että uusi kotimainen draama voisi olla Espoon Opistoteatterin taiteellinen linja. Ja koska olen aiemminkin kirjoittanut näytelmiä, niin miksi en voisi siis kirjoittaa niitä Opistoteatterille.

Ensimmäinen tekstini oli HYPPY-näytelmä mahdollisuuksista ja mahdottomuuksista. jonka ensi-ilta osui Suomen 100-vuotis juhlavuoteen. Näytelmä on episodimainen kertomus ihmisistä Suomessa erilaisten muutosten keskellä. Seuraavaksi oli vuorossa Haikea komedia Missä on Ruben?  joka kertoo yksinäisyydestä, rakkaudenkaipuusta ja mielikuvituksen voimasta. Viime keväänä sai ensi-iltansa näytelmä Pahaa unta. Kyseessä on jännitysnäytelmä/draama, jossa sukelletaan suomalaisen yhteiskunnan arkeen, dekkarin rakennetta unohtamatta.

Tämän kauden harjoitukset alkoivat syyskuun alussa. Ryhmästä noin puolet ovat uusia, joten ryhmäytyminen oli erityisen tärkeää. Myös erilaisia teatteriharjoituksia tehtiin, kunnes neljännellä harjoituskerralla oli vuorossa roolitus ja uuden tekstin luku. Joka vuosi tämä on ensi-illan ohella ehkä kauden jännittävimpiä hetkiä. Tällekin kaudelle kirjoittamani näytelmä pureutuu hyvin ajankohtaiseen teemaan: masennukseen. Näytelmän nimi on TOIVO ja sen ensi-ilta koittaa 28.3.2020 Karasalissa.

TOIVO on paikoin absurdi ja jopa riehakaskin kertomus masennuksesta. Masennus on hyvin yleinen kansantauti, johon sairastuu jossakin elämänsä vaiheessa noin joka viides suomalainen. Ilona tutustuu masennukseen yläasteikäisenä; Iso M lupaa ystävyydestä pitkää, ellei jopa ikuista. Myös DJ Panic Attac väijyy taustalla. Vaikka mustuus täyttää mielen, etsii Ilona toivonmurusia, yhteiskunnan turvaverkoista, ystävistä ja parisuhteesta, välillä paremmalla ja välillä huonommalla menestyksellä. Sillä:” Tämmöstä vuoristorataa tää on.”     Futuristi Elina Hiltunen kirjoittaa kirjan Masennuksesta selviää alkusanoissa: ”Toivo on masentuneelle tärkein voimavara: toivo siitä, että mustuus joskus väistyy ja että voin taas jatkaa elämää pysähtyneisyydestä.” Yllä oleva sitaatti kiteyttää hyvin näytelmän TOIVO tausta-ajatuksen.

Espoon Opistoteatteri on siis vahvasti kiinni nyky-yhteiskunnassa. Käsittelemällä tämän päivän teemoja pystymme ryhmänä löytämään erilaisia tulokulmia ja ajatuksia, sekä oppimaan uutta ympärillä olevasta maailmastamme. – Maailmasta, jossa tarvitaan toivoa.

 

Heikki Häkkä, Espoon Opistoteatterin ohjaaja/opettaja
Espoon työväenopisto, Omnia

 

Jaettu elämänkokemus syventää kurssia


Viime kesän Kesäteatteri-kurssilla päätimme ryhmän kanssa tehdä valmiin näytelmätekstin sijaan oman näytelmän ryhmälähtöisesti. Esityksen mahdollisista aiheista puhuttiin yhteisesti ja päädyimme käsittelemään ikäkriisejä ja naiseutta. Kaikki kurssilaiset olivat naisia eri elämäntilanteissa. Osalla oli jokin ikäkriisi ajankohtainen, toiset nauttivat siitä, että lapset olivat jo isoja ja aikaa omille harrastuksille taas löytyi.

Ideoita kohtauksiin ja hahmoihin etsittiin keskusteluista (esim. miettimällä millaisia tyyppejä työyhteisöistä löytyy) ja ryhmäläiset tekivät kurssikerroilla pieniä kohtauksia annetuista aiheista (esimerkkinä äidin ja tyttären suhde). Kun kasassa oli paljon hahmoja ja kohtausten pohjia, tuli eräältä ryhmäläiseltä idea, miten kaikki voisi nivoutua yhteen. Paljon hahmoja ja kohtauksia jätettiin käyttämättä, mutta myös uusia luotiin tarinan tarpeisiin. Lopputulokseen kaikki tuntuivat olevan tyytyväisiä ja luomamme hahmot jäivät hyvin todentuntuisina elämään mieliin. Hahmoissa on välähdyksiä ryhmäläisistä ja heidän läheisistään: erään mummin elämänasenne, toisen äidin lausahdus, kolmannen omakohtainen kokemus.

Kun materiaali kurssin näytelmää varten oli paljon ihmisten omien elämänkokemusten varassa, jakoivat kurssilaiset paljon itsestään. Ketään ei siihen pakotettu, asioista saattoi myös keskustella yleisemmällä tasolla. Toiset jakoivat enemmän itsestään, toiset vähemmän. Erilaisten ja eri ikäisten ryhmäläisten kokemukset täydensivät toinen toisiaan ja lisäsivät kurssilla oppimista. Joku ymmärsi työkaveriaan paremmin ryhmässä käydyn keskustelun takia, toinen oivalsi itsestään ja omista toimintatavoistaan tärkeitä piirteitä. Opettajana pyrin tiedostamaan tämän puolen merkityksen muillakin kursseillani.

Teatterikurssit, silloinkin kun näytelmää ei synnytetä itse, sivuavat usein elävää elämää. Kun kurssi on toiminnallista ja leikkisää tulee helposti jutusteltua muutenkin, ehkä enemmän kuin luentokursseilla. Vaikka harjoiteltava näytelmä sijoittuisi sadan vuoden taaksekin, tulee ryhmässä peilattua näytelmän henkilöiden elämää nykyajan elämään. Kun näytelmä vielä tuotetaan itse, on se vielä lähempänä tekijöitään. On luonnollista jakaa hetkiä omasta elämästään. Pikku hiljaa vieraista ihmisistä tulee läheisiä ja  vielä kurssin jälkeenkin he jakavat hauskoja (tai vakavampiakin) kuvia elämänsä hetkistä, jotka liittyvät yhdessä tehdyn näytelmän maailmaan.

Teatterin opiskelu on oiva väylä ihmisenä olon tutkailemiseen, vaikka mistään terapiakurssista ei missään nimessä olekaan kyse. Arkielämän kiireissä ei aina tule leikittyä ja siinä ohessa pohdittua vuorovaikutusta tai ihmisen käyttäytymistapoja ja elämäntarinoita. Sellaisesta saa kurssin oppisisällön lisäksi eväitä ja rikkautta muuhunkin elämään. Oivalluksia asioista, joita muuten ei tule opiskeltua.

 

Anita Dahlström, teatteriopettaja
Omnia Koulutus, Espoon työväenopisto