Aika luokkatilassa

Tiedämme, että oppimisessa eri ihmisten välillä on eroja, se on selvää, mutta onko vanhojen ja nuorten oppinen kovin erilaista?

Nuorilla aivoilla ja fysiikalla luulisi olevan ylivertainen asema vanhemman ihmisen vastaaviin verrattuina. En ole lukenut juurikaan asiasta ja tietoni perustuvat lähinnä taideluokassa tekemiini havaintoihin. Perinteinen piirtäminen ja maalaaminen ovat niitä aineita, joita olen opettanut pitkään eri kouluissa ja opistoissa.

Ensimmäinen havaitsemani ero on oppimisen nopeudessa. Nuori kykenee omaksumaan uusia asioita viikoissa tai kuukausissa. Vanhemmalta se voi vaatia vuosien ajan sinnikästä työskentelyä, riippuen tietysti siitä, onko aihetta jo joskus nuorempana kokeiltu, sillä asioiden palauttaminen on aina helpompaa kuin tyhjästä aloittaminen. Myös opiskelutavat tietysti eroavat toisistaan: se joka voi keskittyä asioihin täysipäiväisesti, oppii tehokkaammin kuin satunnaisesti muutaman kerran viikossa työskentelevä. Taideopiskelija on yleensä parikymppinen, ja työväenopistolla opiskeleva joko viimeisiä vuosiaan työelämässä tekevä tai jo eläkkeellä oleva. Heidän välillään on 40–50 vuoden ikäero, ja se vaikuttaa olennaisesti jo pelkästään fyysiseen suoritukseen. Paras tapa tehdä kuvia on seisten, koska sillä tavoin kykenee näkemään paremmin omaa tekemistään, vaikkapa astumalla aina välillä pari askelta taaksepäin. Tämä ei onnistu kaikilta vanhemmilta. Pitäisi katsoa ikään kuin ulkopuolisen silmin tekemistään ja se on vaikeaa. Jo Leonardo da Vinci käski oppilaitaan käyttämään peiliä oman työnsä tarkastelussa.

Toinen olennainen eroavaisuus on motivaatio. Nuori on mahdollisesti suunnittelemassa taiteesta elämänuraa, ja vanhempi on todennäköisesti tekemässä kuvia harrastuksen vuoksi. En väitä, että kaikki taidekoululaiset ovat intohimoisia opiskelussaan tai että vanhemmat ovat jotenkin vähemmän mukana. Opiskelupaikalla on silti merkitystä, sillä se luo osaltaan ilmapiirin, joka voi olla koululuokassa inspiroiva, vaativa ja kilpailuhenkinen (jopa stressaava). Vanhempien taidekursseilla meno on enimmäkseen rentoa mutta parhaassa tapauksessa oikein innostunutta.

Kolmas ero on tietysti oppimisen tuloksissa. Nuori on kunnianhimoinen mutta yllättävän usein aika tietämätön kulttuurista ja aiempien sukupolvien saavutuksista. Hän tyytyy monesti siihen, mikä milloinkin sattuu olemaan taiteessa pinnalla, uskoen osaavansa asian kyetessään matkimaan jotakin vähäpätöistä nykytaiteilijaa. Heidän teoksensa heijastavat keskeneräisyydessään ja räväkkyydessään nuorta energiaa, mitä tietysti taideopettajat hakevatkin opiskelijoiltaan.

Vanhemmat taidekurssilaiset kantavat mukanaan omaa historiaansa ja kaikkia näkemiään kuvia. Se tekee heistä tietävämpiä ja kriittisempiä, joskus myös ylikriittisiä, mikä voi johtaa oman osaamisen vähättelyyn. Tieto on mielenkiintoinen juttu, se voi toimia lähteenä luomiselle, mutta myös halvaannuttaa. Siitä voi päästä opettajan ja työtovereiden kannustamana yli ja näin oppia nauttimaan tekemisestä.

On pari asiaa, joissa huomaan vanhojen ja nuorten taideopiskelijoiden ikäeron haihtuvan olemattomiin. Ripustaessamme näyttelyä kaikki ovat ikään katsomatta tohkeissaan ja haluavat omat työnsä esille edustavasti. Opettaja on paikalla erotuomarina, ja riidoilta säästytään, kun kaikki luottavat hänen arviointikykyynsä. Näyttelystä ollaan ylpeitä, sillä siitä voi päätellä tehdyn työn määrän ja osaamisen tason, jonka luultavasti kaikki opiskelijat (opettaja mukaan luettuna) ajattelevat hieman korkeammaksi kuin se todellisuudessa on.

Toinen samankaltaisuus on piirtäessä ja maalatessa luokkaan syntyvä keskittynyt hiljaisuus, jolloin voisi kuulla nuppineulan putoavan lattialle kuin konsanaan yo-kirjoituksissa. Opiskelijoiden tehdessä töitään pulisematta ja ravaamatta tiedän, että oppimista tapahtuu, aika kuluu kuin huomaamatta. Silloin on tapana ajatella, että aika kuluu hyvin.

Heikki Portaankorva, tuntiopettaja
Espoon työväenopisto, Omnia