Stand up -koomikoksi?

Mikä voisi enemmän kiehtoa ja pelottaa kuin ajatus esiintymisestä elävän yleisön edessä, omana itsenään, omilla jutuillaan, joiden keskeisin tarkoitus on saada yleisö nauramaan, ja paljon.

Stand up -komedian  tekemiseen perehdyttäminen on matka itsetuntemukseen. Kun olemme ymmärtäneet perusteet naurun synnystä, vitsien rakenteesta, juttujen ideoinnista, esiintymiseen liittyvistä tekniikoista, yleisön kohtaamisesta, komedian rytmistä, jää jäljelle vain pelko ja kysymys siitä kuka minä olen. Aluksi me pelkäämme, ettemme muista juttujamme tai että unohdamme seistä valossa, esitellä itsemme, lopettaa ajoissa. Me pelkäämme metelöivää yleisöä, välinpitämättömyyttä, hiljaisuutta. Lopulta me pelkäämme, ettei meidän tapaamme nähdä, kokea ja ilmaista elämän koomisia ja joskus kipeitäkin puolia, saa osakseen hyväksyntää. Ettei minua hyväksytä sellaisena kuin olen. Tässä ja nyt. Rakastakaa minua, rukoilee jokainen koomikko yleisöltään.

Jos komediakurssista voisi toivoa jotain jäävän opiskelijan reppuun, niin se olisi armollisuus ja rakkaus omaa elämää kohtaan. Tämä on minun elämäni. Tällainen minä olen. Tämä on minun tarinani ja nämä ovat minun ajatuksiani. Komedian ja huumorin näkökulmasta tasa-arvo toteutuu meidän kaikkien osalta, sillä kaikkien tarinat ovat hyviä ja jokainen elämä arvokas. Kun vielä saamme tuon hyvän elämämme muotoiltua tahtomaamme rakenteeseen, niin se voi lopulta muodostua ehtymättömän naurun ja lohdutuksen lähteeksi tuhansille ja taas tuhansille ihmisille.

Jokainen elämä on naurun arvoinen.

Pete Harju stand up -koomikko ja tuntiopettaja
Espoon työväenopisto, Omnia

Espoon Opistoteatteri – uutta kotimaista draamaa

TOIVO kurkistaa kirjojen alta

Olen ohjannut Espoon Opistoteatteria syksystä 2014 alkaen. Eli nyt on siis menossa jo kuudes kausi. Ensimmäisellä kaudella valikoitui näytelmäksi Tuomas Timosen vuonna 2010 kirjoittama Meganin tarina. Näytelmä perustuu tositapahtumiin, se kertoo nettikiusaamisesta, joka lopulta ajaa 14- vuotiaan Meganin itsemurhaan. Aihe on raju, ja ikävä kyllä, edelleen ajankohtainen. Toisena kautena oli vuorossa hieman kevyempi teksti; Marita Kärkkäisen vuonna 2015 kirjoittama komedia Lähde. Näytelmä kertoo komedian keinoin nykypäivän ilmiöistä pankinjohtajan, toimittajan ja terapeutin näkökulmista.

Kolmanteen kauteen valmistautuessani huomasin, että valmiita näytelmiä, jotka ovat kiinni tässä päivässä, tai joista löytyy kosketuspintaa nykyhetkeen, on tosi vaikea löytää. – Tai hyviä näytelmiä kyllä löytyy runsaastikin. Mutta sellaisia näytelmiä, joissa on rooleja 10-14 henkilölle, joista n. kolme neljäsosaa on naisia, ei juurikaan löydy. Ja koska kaksi ensimmäistä ohjaustani Opistoteatterissa olivat kotimaista draamaa, sain ajatuksen, että uusi kotimainen draama voisi olla Espoon Opistoteatterin taiteellinen linja. Ja koska olen aiemminkin kirjoittanut näytelmiä, niin miksi en voisi siis kirjoittaa niitä Opistoteatterille.

Ensimmäinen tekstini oli HYPPY-näytelmä mahdollisuuksista ja mahdottomuuksista. jonka ensi-ilta osui Suomen 100-vuotis juhlavuoteen. Näytelmä on episodimainen kertomus ihmisistä Suomessa erilaisten muutosten keskellä. Seuraavaksi oli vuorossa Haikea komedia Missä on Ruben?  joka kertoo yksinäisyydestä, rakkaudenkaipuusta ja mielikuvituksen voimasta. Viime keväänä sai ensi-iltansa näytelmä Pahaa unta. Kyseessä on jännitysnäytelmä/draama, jossa sukelletaan suomalaisen yhteiskunnan arkeen, dekkarin rakennetta unohtamatta.

Tämän kauden harjoitukset alkoivat syyskuun alussa. Ryhmästä noin puolet ovat uusia, joten ryhmäytyminen oli erityisen tärkeää. Myös erilaisia teatteriharjoituksia tehtiin, kunnes neljännellä harjoituskerralla oli vuorossa roolitus ja uuden tekstin luku. Joka vuosi tämä on ensi-illan ohella ehkä kauden jännittävimpiä hetkiä. Tällekin kaudelle kirjoittamani näytelmä pureutuu hyvin ajankohtaiseen teemaan: masennukseen. Näytelmän nimi on TOIVO ja sen ensi-ilta koittaa 28.3.2020 Karasalissa.

TOIVO on paikoin absurdi ja jopa riehakaskin kertomus masennuksesta. Masennus on hyvin yleinen kansantauti, johon sairastuu jossakin elämänsä vaiheessa noin joka viides suomalainen. Ilona tutustuu masennukseen yläasteikäisenä; Iso M lupaa ystävyydestä pitkää, ellei jopa ikuista. Myös DJ Panic Attac väijyy taustalla. Vaikka mustuus täyttää mielen, etsii Ilona toivonmurusia, yhteiskunnan turvaverkoista, ystävistä ja parisuhteesta, välillä paremmalla ja välillä huonommalla menestyksellä. Sillä:” Tämmöstä vuoristorataa tää on.”     Futuristi Elina Hiltunen kirjoittaa kirjan Masennuksesta selviää alkusanoissa: ”Toivo on masentuneelle tärkein voimavara: toivo siitä, että mustuus joskus väistyy ja että voin taas jatkaa elämää pysähtyneisyydestä.” Yllä oleva sitaatti kiteyttää hyvin näytelmän TOIVO tausta-ajatuksen.

Espoon Opistoteatteri on siis vahvasti kiinni nyky-yhteiskunnassa. Käsittelemällä tämän päivän teemoja pystymme ryhmänä löytämään erilaisia tulokulmia ja ajatuksia, sekä oppimaan uutta ympärillä olevasta maailmastamme. – Maailmasta, jossa tarvitaan toivoa.

 

Heikki Häkkä, Espoon Opistoteatterin ohjaaja/opettaja
Espoon työväenopisto, Omnia

 

Maalaaminen on ihanaa

”Maalaaminen on ihanaa”,  ajattelen taidemaalarina ja haluan sen myös välittyvän oppilailleni!

Työväenopiston opiskelija miettii tarkkaan mitä haluaa harrastaa, valitsee huolella parhaan ajankohdan viikosta ja ensimmäisenä ilmoittautumispäivänä ilmoittautuu ryhmään, että varmasti mahtuisi mukaan. Opettajana haluan, että tämä unelmien täyttymys, kurssille pääsy, tuntuu unelmien toteutumiselta jatkossakin, säännöllisessä harrastuksessa. Maalausryhmääni tullessaan oppilas voi olla varma, että harrastaminen on hänelle voimauttava, innostava kokemus ja viikon kohokohta.

Olin itse ennen kuvataiteen ammatilaiseksi valmistumista harrastajamaalari työväenopistossa. Olin nuori, köyhä ja minulla oli halvimmat mahdolliset värit ja väineet. Ensimmäinen opettajani aloitti opetuksensa kertomalla materiaaleista ja haukkui ensitöikseen nimenomaan sellaiset heppoiset pikkuputkilot, joissa minun värini olivat.  Niillä ei kuulemma saisi aikaiseksi yhtään mitään… Aluksi puristelin väriä salaa, opettajan näkemättä paletille tunnilla tarvittavan määrän ja siitä sitten pensselillä maalauskankaalle. Se oli kuitenkin hankalaa ja huono omatunto vaivasi. Harrastaminen työväenopistossa jäi siihen yhteen, ensimmäiseen maalaukseen, joka jäi kesken. Maalieni takia en enää kehdannut mennä kurssille. Ensimmäisen työn kanssa ilmaantui heti alkuun teknisiä ongelmia myös fixatiivin puutteen vuoksi (sekin oli minulle silloin kallista!). En saanut piirtämääni luonnosta kiinnitettyä kankaaseen ja lyijykynä sotki vaaleita kohtia vielä maalikerroksien jälkeenkin… En kehdannut kysyä neuvoa koska maalit olivat opettajan mielestä alunperinkin väärät. Muistan vieläkin miten hävetti vaikka tapahtuneesta on aikaa yli kolmekymmentä vuotta. Minulta vaati todella paljon rohkeutta palata työväenopistoon. Viiden vuoden kuluttua tapahtuneesta ilmoittauduin grafiikan ryhmään ja kymmenen vuoden kuluttua uskaltauduin vihdoin piirustus- ja maalausryhmään – edelleenkin aika lailla yhtä köyhänä. Maalauksen halu oli kuitenkin voimakas ja kaupunki oli nyt toinen. Jostain olin saanut uusia, jonkun toisen vanhoja värejä. Työväenopistossa oli tällä kertaa ihan toisenlainen opettaja: hän mainitsi, että maalata voi vaikka aaltopahville. Olin tullut oikeaan, minulle sopivaan ryhmään. Kävin tämän saman opettajan tunneilla monta vuotta ja innostuin maalaamisesta yhä enemmän. Sittemmin hakeuduin ammattiopintoihin.

Terveisiä ja kiitos Maurille, opettajalle, joka salli ihan kaikki välineet ja materiaalit!

Oh dear, mutta yksi ehto minullakin materiaaleille on: Isossa luokassa työskennellessä maaliaineen pitää olla hajutonta.

 

Maaria Märkälä, maalauksen opettaja ja taidemaalari
Espoon työväenopisto, Omnia

Tuottelias Kirjoitan kirjan -ryhmä

”Kun kurssille tulin, kauppalista ja joulukortti olivat suurimpia kirjallisia töitäni.” Aarne Simonen

 

Kirjoitan kirjan -ryhmä on toiminut Espoon työväenopistossa seitsemän vuoden ajan. Ryhmissä on kirjoitettu pääsääntöisesti omaelämäkerrallisia teoksia, mutta on syntynyt myös fiktioita, kuten nuorisoromaani koulumaailmasta, tosielämään pohjautuva fiktiivinen rakkauskertomus sekä kuviteltu teos kirjoittajan isovanhempien elämästä vuosisadan alussa.

Työtahti kurssilla on ollut melkoinen. Valmiita omakustanteisia kirjoja on syntynyt kymmenkunta, käsikirjoituksia myös useampia ja seitsemän kirjaa on vielä valmistumassa syksyyn 2019 mennessä. Ahkerin kirjoittaja on saanut aikaan kolme kirjaa, neljäskin on jo työn alla. Kirjojen valmiiksi saattamisessa iso apu ovat olleet lähitapaamisten lisäksi verkkotunnit, jolloin ohjaajana sain työskennellä netin välityksellä jokaisen kirjoittajan kanssa yksityisesti vain hänen tekstinsä ongelmien äärellä.

Idea kirjaryhmästä syntyi omaelämäkerrallisten kirjoitusryhmieni jatkoksi, joita olen ohjannut Espoossa vuodesta 2009 alkaen. Kun parin kolmen vuoden kirjoittamisen jälkeen tekstejä oli kertynyt runsaasti, oli aika miettiä sitä, kuinka kirjoitukset saataisiin eheäksi kokonaisuudeksi kansien väliin. Usein ensimmäiset kirjoitukset toimivat vain raakamateriaalina kirjalle. Tekstejä piti vielä työstää, täydentää, muokata, jäsennellä ja järjestellä niin, että kirjaan tulisi hyvä kokonaisrytmi: alku, keskikohta ja loppu.

Jäsentämisvaiheessa oiva apu oli sisällysluettelon rakenteleminen, joka sitten jäi kirjaan tai jätettiin pois. Myös kirjan kuvituksen miettiminen, kuvien etsiminen, valitseminen, skannaaminen ja kuvatekstien ja otsikoiden laatiminen vaativat kirjoittajilta suurta ajallista panostusta kirjoittamisen ohella. Saatesanat lukijalle tuottivat monelle kirjoittajalle päänvaivaa, kuten myös kirjan yhteenveto tai takakannen teksti. Myös kirjan ulkoasun suunnitteleminen, hyvän taittajan löytyminen sekä painopaikan valinta kirjan työstämisen loppusuoralla vaativat oman panostuksensa. Kun asioita mietittiin porukalla, aina löydettiin ratkaisu.

Kun kaikki oli saatu valmiiksi ja kirjalaatikko tullut uunituoreena painosta, kokemus omasta kirjasta on ollut kirjoittajilleen melkoinen kokemus. Lopputulos on ollut monen vuoden ponnistus, mutta vaivansa arvoinen, josta ovat iloinneet kirjoittajan lisäksi niin omat perheenjäsenet, ystävät kuin työtoveritkin. Kirjoja on päätynyt myös Espoon ja Helsingin sekä kirjoittajien kotipaikkakuntien kirjastoihin. Suomen kirjallisuudenseuran arkisto on saanut myös omat kappaleensa tutkijoita varten.

Ryhmien ohjaaminen on ollut todella antoisaa ja kiinnostavaa työtä. Monenmoiset elämäntarinat, ammatit, harrastukset ja työurat maailmalla sekä syvälliset keskustelut ovat avartaneet huikeasti omaakin maailmakuvaani. Koen olleenikin etuoikeutettu, kun olen saanut kuunnella tarinoita ja ohjata kirjoittajia sekä kirjojen valmistumista niiden alun useinkin haparoivista teksteistä aina valmiiksi, kokonaisiksi teoksiksi asti. Asioiden ja maailmojen jakaminen kanssakulkijoiden kesken on arvokasta ja rikastuttavaa, jota voin vain suositella kaikille. Kiitos Espoon työväenopistolle tästä hienosta mahdollisuudesta.

 

Riitta Rask, kirjoitan kirjan -ryhmien ohjaaja
Espoon työväenopisto, Omnia

 

”Kovin juttu oli se, että kirjoitti sen kirjan. Kun se valmistui, tuntui kuin kivi olisi pudonnut sydämeltäni. Sitten tuli tyhjä olo. Ystävät olivat innoissaan ja poikani suositteli kirjaani kavereilleen instagramissa.”  Iiris Laitinen

”Tuntui hienolta, kun aloittelin ja oli helppoa kirjoittaa, mutta kirjaa varten kaikkien valokuvien läpikäyminen, niiden valinta ja järjesteleminen on ollut kirjoittamisen lisäksi valtava työ.” Simo Laakso

”Vuonna 1956 oli ylioppilasaineen otsikko: ’Ain enkö ma hautaan asti myös koululainen lie’. Ennuste toteutui, kun yli 80-vuotiaana yhä harjoittelen kirjoittamista. Nyt kokoan elämäni katkelmia toiseksi kirjakseni nimeltä ’Laakso-Kallen tytär’. Toivon mukaan annan sen itselleni 85-vuotislahjaksi.” Eeva Kontio

”Lause ’kirjoitan kirjan’ tuntui aluksi niin suurelta lupaukselta, että pitkään ajattelin olevani väärässä paikassa. Mutta niin vain kirjoittaminen vei mukanaan eikä kurssia voinut jättää kesken, vielä olisi kirjoitettava se ja se juttu.” Tarja Lax

”Kun kuljin kolmen vuoden aikana elämänpolkuni läpi ja kirjoitin muistiin tarinoita sen eri käänteistä, niin tunnustettava on, että olihan se työ välillä kivikkoista ja tuskaista. Mutta se kannatti, koska aikamatkalla menneisyyteen löysin suuremman kiitollisuuden elämääni, vanhempiani ja isovanhempiani kohtaan. Samalla se laittoi miettimään, että onko sittenkin olemassa näkymättömän voiman suojelusta ohjaamassa vaellustamme. Menneisyydessä ei olekaan mitään pelättävää, on vain ymmärrettävää.”  Aarne Simonen

”En todellakaan kuvitellut tekeväni kirjaa, ehkä vain jonkun koosteen, mutta niin vain ryhmän vahvan tuen ja henkilökohtaisen ohjauksen avulla kirjani onkin yllättäen jo taittajalla. Kirjoittaminen ei ole koskaan ollut itselleni helppoa, mutta iloitsen, kuinka vielä tässä isässä olenkin voinut siinä kehittyä. Kurssilaisen tarinoiden myötä välillemme syntyi syvällisiä keskusteluja, joka oli antoisaa ja harvinaista. Esittelimme ryhmässä toisillemme myös eri kirjailijoiden teoksia, jonka johdosta kiinnostukseni kirjallisuuteen syventyi ja monipuolistui.” Päivi Muukkonen

”Elämisen virta kulkee pienistä vinkumisista välittämättä tasaisesti ajan rattaan mukana. Me riipumme siinä kiinni niillä eväillä, jotka olemme saaneet ja tapahtumilla, joihin joudumme. Emmekä saa koskaan sanottua sanaa takaisin.”  Toini Yläjärvi

 

Valmiit kirjat:

Toini Yläjärvi: Rakkauteni kylkiäiset

Aarne Simonen: Elämän akatemia

Tarja Luoma: Punaisen talon tarinoita

Iiris Laitinen: Burgundinpunainen tähti

Eeva Kontio: Meilän mummo

Eira Toivanen: Matka Korpelaan

Göran Wilkman: Vadelmakummitus, Valkoinen karhu muistelee, Valkoinen karhu seikkailee

 

Tulossa:

Sirpa Holmberg: Kulkuri ja Tipsu

Tarja Lax: Tyttö keinutuolissa

Päivi Muukkonen: Poimintoja elämän polultani

Eeva Kontio: Laakso-Kallen tytär

Harri Ruotsalainen: Lumokuun tarinoita

Maija Sarviharju: Tyttö sillalla

Saara Tompuri: Joni (romaani)

Antti Räikkönen: Antti pantti pakana

Annikki Huttunen: Kaivomäki – Maisema on sama pimeällä, siitä puuttuu vain valo -.

Simo Laakso: Meriltä ministeriöön

 

Käsikirjoituksia:

Erika Jokinen: Paljon onnea vaan Siiri (nuorisoromaani)

Anna-Leena Virva: Pappilan Anna

 

Avaa ikkuna ja ylläty!

Eräänä päivänä viime keväänä opetuksen ollessa loppumetreillä puhelimeni soi ja kustantamosta tiedusteltiin työtilannettani, kun siellä tarvittiin pikaisesti kesän ajaksi kustannustoimittajaa tekemään muutamaa venäjän ja ruotsin oppimateriaalia. Täydeksi yllätykseksi itselleni kuulin huuliltani sanat: ”Mikä ettei”, ja että otin työn vastaan. Täydeksi yllätyksekseni siksi, että minulla ei ollut minkäänlaista aiempaa kustannustoimittajan kokemusta, vaan, itseasiassa, ihan ensimmäisenä puhelun jälkeen taisin googlata, että mikä se sellainen kustannustoimittaja on.

Ensimmäisessä toimituspalaverissa alkoi kaduttamaan. En muista, koska olisin aikaisemmin niin voimakkaasti tuntenut, että olisipa tämä jo ohi ja pääsisinpä  täältä nyt heti jotenkin vaan pois, ja pinnistänyt kaikin voimin, etten purskahtaisi itkuun. Ihmiset olisivat yhtä hyvin voineet puhua minulle täysin tuntematonta vierasta kieltä – vaikka selvää suomen kieltähän se oli, mutta niin vähän ymmärsin, mistä palaverissa puhuttiin, ja työkaveri sanoikin palaverin jälkeen nähneensä, miten veri pikku hiljaa oli paennut kasvoiltani tehdäkseen tilaa puhtaalle kauhulle, joka kasvoistani pöydän toiseen päähän asti paistoi.

Ensimmäisinä päivinä, tai viikkoina, minulla ei ollut aavistustakaan, mitä tehdä ja miten ihmiset saivat aikansa toimistolla kulumaan, muuten kuin eksymällä suuren ja sokkeloisen talon tiloissa. Kunnes sitten eräänä päivänä kesäkuussa yhtenä päivänä tajusin, että asiat olivat alkaneet loksahtamaan paikoilleen – ja tiesin, mitä tehdä, enkä kantanut edes huolta seuraavasta vaiheesta, vaan opin jo luottamaan, että aikanaan oivallan sittenkin, miten työ seuraavaksi jatkuu. Ja yllättävän pian koitti myös aika, jolloin huomasin jo nauttivani työn flow’ssa lipumisesta, ja ihmettelin, miten kukaan malttaa, tai ehtii, välillä kotona käydäkään. Ja mikä onnen tunne sinä päivänä, kun osasin itse päätellä, kenen puoleen kääntyä minkäkin laisen neuvon tarpeessa – saatikka se päivä, kun joku kysyi neuvoa minulta!

Työ kustantamossa päättyi aikanaan, kuten harvinaisen kaunis ja pitkä kesäkin kääntyi lopulta pikkuhiljaa syksyyn, ja palasimme uutta intoa täynnä opistolle kesätauolta. Ja ihana olikin palata tuttuun ”omaan maailmaan”, mutta toisenlaisena ja monta kokemusta rikkaampana. Sanotaan, että ihminen voi elää kirjojen kautta monta erilaista elämää ja nähdä maailmaa eri näkökulmista. Ilmeisen hyvää tekee myös kokeilla rohkeasti uusia asioita, ylittää ja yllättää itsensäkin kaikella sillä, mihin voikin huomata pystyvänsä! Tai ainakin nähdä maailmaa, elämää ja itsensäkin uusista erilaisista näkökulmista, tutustua eri alojen ihmisiin ja hyvällä tuurilla jopa saada uusia ystäviä. MItä kaikkea voikaan saada kokea, vaan uskaltaa kokeilla asioita, joiden olemassa olosta ei vielä eilen mitään tiennytkään! Rikkoa omia rajojaan ja avata uusia ikkunoita maailmaan, antaa uusien raikkaiden tuulien puhaltaa. Ja saahan sen ikkunan sitten suljettuakin, mutta eikö olekin välillä kiva kurkistaa, miltä maailma eri ruutujen kautta näyttää…?

 

Kira Sidorov, tuntiopettaja
Espoon työväenopisto, Omnia

Rakastan opettamista


Olen toiminut liikunnanopettajana Espoon työväenopistolla reilut 10 vuotta, mikä on nykypäivänä kohtuullisen pitkä aika samassa talossa. Opetan sekä vesiliikuntaa että kuntoliikuntaa niin sisällä kuin ulkona. Sijaistan mahdollisuuksien mukaan myös tanssipuolella. Koko työhistoriani ajan olen ohjannut, opettanut, kouluttanut sekä kuntouttanut erilaisia ryhmiä ja yksityisasiakkaita, niin sivutoimisena kuin päätoimisenakin. Ryhmänohjausta onkin vuosien varrella kertynyt yli 25 vuotta. Ammattihistoriani ja koulutuksieni myötä löytyykin paljon sellaista tieto-taitoa, josta voin asiakkailleni ammentaa.

Rakastan opettamista, tiedon ja taidon jakamista, mutta vielä enemmän rakastan sitä tilannetta, kun huomaan oppilaan/asiakkaan oppivan! Se, ”a-ahaa!”-ilme oppilaan/asiakkaan kasvoilla on välitön ja hieno palaute. Toki on myös toisenlaisia palautteita ja tällöin koetankin korva tarkkana kuulostella asiakasta, että onko jotain mille voin heti tehdä jotain tai sitten jatkossa. Aina ei voi, mutta asiakas tulee kuulluksi ja hänen viestiään voin viedä eteenpäin. Toisinaan voi olla myös niin, ettei opettajan persoona ja tai opetustyyli ole oppilaalle/asiakkaalle mieluisaa tai sopivaa ja tällöin ärsytyskynnys voi olla matalalla. Uskon kuitenkin, että kun työväenopiston kurssivalikoima on erittäin monipuolinen ja meitä opettajia paljon, niin eiköhän useammalle löydy se mieluinen tai ainakin siedettävä opettaja tyyleineen.

Opiskelijoiden palautetta

Arvostan oppilaitani ja koen tärkeäksi, että he saisivat myös hyvää opetusta ja hyvinvoivan opettajan. Koen tärkeäksi myös sen, että opettaja kouluttautuu aika-ajoin, ja pitää myös itsestään huolta. Opettajana olen tarkkasilmäinen ja -kuuloinen. Vahvuutenani liikunnanopetuksessa koenkin ns. liikkeen tajun. Koen hyvänä haasteena erilaiset oppijat ja mahdollisuuksien mukaan käytänkin useampaa opetusmetodia saman aiheen opetuksessa. Koska opetan liikuntaa, on liikkeen näyttämisellä ja sen sanallisella ohjaamisella iso merkitys. Liikkeen ymmärryksen tärkeys tulee vastaan erityisesti vesiliikuntaa ohjatessa. Täytyy ymmärtää myös vesi elementtinä, veden noste sekä pyörteet suhteessa toteutettavaan harjoitteeseen.

Opettaminen ei myöskään ole vain yhdensuuntaista, vaan opettaja oppii myös oppilailtaan ja oppilaistaan. Iäkkäämpien oppilaiden oma historia ja kokemustausta on mielestäni arvokas. On hyvä pitää mielessään, että sieltä löytyy tietoa ja taitoa sekä parhaimmillaan erittäin hyviä ja rakentavia kehitysideoita joista saa myös itselleen ja tulevalle kaudelle opetussuunnitelmaan aiheita!

Arja Palonen, liikunnan tuntiopettaja
Espoon työväenopisto, Omnia

Uimahallikuva: Johan Holmberg

Arjen tarjoamat mahdollisuudet jatkuvaan oppimiseen

Jatkuva oppiminen on parhaimmillaan sopivasti haastavaa, palkitsevaa ja välillä myös turhauttavaa. Tähän prosessiin kuuluvat useat oivallukset, onnistumisen ja epäonnistumisen tunteet sekä itsensä tyhmäksi tunteminen. Moni asia avautuu vasta tietyssä vaiheessa oppimisprosessia. Meidän jokaisen on kuljettava oppimisen tie itse ja löydettävä tähän oma tapamme toimia. Opettaja voi vain neuvoa ja antaa ohjeita matkan varrella.

Opiskelen ja opetan kiinalaisia terveysliikuntalajeja. Näiden taitojen tuominen luontevasti perusarkeen onnistuu, kun alkaa tiedostamaan oman kehonsa paremmin. Aina voi kiinnittää huomiota kehon linjaukseen, hengitykseen, tietoiseen läsnäoloon tai rentouteen.

Annan käytännön esimerkin; Työskennellessämme tietokoneella alamme ”vajota” pikku hiljaa näyttöpäätettä kohti ja menemme kasaan, huomaamme sen ja korjaamme asentoamme paremmaksi. Hyvin yksinkertaista, helppo toteuttaa kuhan tulemme taipumuksistamme vain enemmän tietoisiksi.

Vaikeinta on opetella asioita uudestaan, jos on ne jollain tavalla tottunut tekemään eli hermottanut kehomekaniikkaan liikeradat kehomuistiin. Mitä vanhempana alamme näitä tottumuksia tietoisesti muokkaamaan niin sitä hankalampaa tämä on. Tarvitsemme kärsivällisyyttä ja kykyä antaa itsellemme aikaa tätä prosessia varten.

Opettajana palkitsevaa on nähdä oppilaiden päättäväisyys, kun asiat eivät tapahdu heti ja onnistumisen hetket, kun niitä alkaa tapahtumaan. Mahtavinta on kuitenkin kuulla, kun oppilaat ovat oivaltaneet viedä harjoituksia arkeen tai muokanneet niistä itsellensä sopivia jokapäiväisiä rutiineja.

 

Juhani Luotola, tuntiopettaja, vahtimestari
Espoon työväenopisto, Omnia

Muistot kirjoittamisen rakennepuina

 

Kuvassa allekirjoittanut ja Espoon työväenopiston Mielikuvista kielikuviksi -kirjoittajakurssin opiskelijoita seuraamassa, syntyykö muistojen pohjalta pitkällä kynällä romaania ja lyhyellä kynällä novellia tai runoa. Kuva: Riitta Happonen

Kirjoittaminen on kuin talon rakentamista; kirjoittaja on arkkitehti, kirvesmies ja maalari. Kuten töllin teossa, kirjoittamisessakin tarvitaan monenlaisia aineksia. Muistot eivät ole niistä vähäisimpiä. Kaikkea ei tarvitse keksiä, vaikka kirjoittaa fiktiotakin. Kirjoittaja voi hyödyntää itselle ja muille sattunutta sepitteellistä tarinaa synnyttäessään. Todelliset kokemukset luovat fiktiolle yhtä tukevan perustuksen kuin laadukkaasti valmistettu sokkeli pirtille. Reaalimaailman sattumuksista kirjoittaja voi saada materiaalia tarinansa henkilöhahmojen ja henkilöasetelmien luomiseen ja myös ideoita juonen rakentamiseen. Fiktio tarvitsee faktaa, mutta fiktiivisen teoksen päämääränä ei ole todellisuuden jäljentäminen vaan todellisuuden vaikutelman luominen. Näin ollen kirjoittaja voi muuntaa reaalimaailmasta saamiaan aineksia fiktiivisen tarinan kokonaisuuden kannalta tarkoituksenmukaisiksi. Esimerkiksi henkilöhahmoja rakentaessaan kirjoittaja voi yhdistää yhteenkin hahmoon useiden todellisten ihmisten piirteitä ja sepittää lisää.

Muistoista voi tietysti kirjoittaa myös sellaisenaan. Se on löytöretki menneisyyteen. Koetun kirjaaminen tuo oivalluksia omaan elämään, lisää tietoa, jäsentää eletyn merkitystä ja rikastuttaa nykyhetkeä. Lisäksi se huojentaa mieltä: virkistää, eheyttää ja energisoi. Muistoistaan voi koota elämäntarinallisen kokonaisuuden. Menneiden asioiden taltioimisella kirjoittaja tekee suuren palveluksen jälkipolville, koska muuten moni viehättävä ja hyödyllinen tarina saattaa jäädä suvussa välittymättä, kun sukupolvien väliset siteet eivät ole enää niin tiiviit kuin ennen. Elämäntarinan kirjoittaminen palvelee kirjoittajan lähipiirin lisäksi myös suurempaa yleisöä. Taitavasti kirjoitettu, lukijoita houkutteleva elämäntarina tarjoaa sekä esteettistä elämystä että tietoa heillekin, joille tarinan henkilöt eivät ole tuttuja; tärkeää yhteiskunnallista lähihistoriaa välittyy lukijoille yksittäisten kansalaisten kokemina. Elämäntarinan voi kirjoittaa mistä vaan eletystä: omasta tai läheisensä elämästä, suvun, kylän, työ- tai harrasteyhteisön vaiheista, vanhasta perintötalosta, kylänraitin vaiheista, sotaorvon elämästä, adoptiolapsena olemisesta, sijaisvanhempana toimimisesta, perinteikkään tanssilavan vaiheista jne.

Miten muistoja voi herätellä? Muistoja voi tavoitella esimerkiksi vähitellen. Kun saa kiinni yhden muiston, siitä muistaa toisen, josta kolmannen jne. Muistoja voi yllyttää esiin myös kaikkien aistien avulla. Aistimuistia kannattaa tietoisesti harjoitella. Maisemat, äänet, tuoksut ja maut voivat palauttaa mieleen suuren määrän tapahtumia menneisyydestä. Myös tuntoaistilla on muistinsa. Sormenpäät voivat muistaa kaukaakin esimerkiksi läheisen ihmisen ihon tai oman lapsensa posken pehmeyden. Liikemuisti voi palauttaa sellaista, mitä muuten ei enää tavoittaisi. Sen myötä voi muistaa esimerkiksi, millaista oli ryömiä pensaikkojen tunneleissa, kiipeillä puissa jne.

Kaikki aistit saa erityisen hyvin luovaan käyttöönsä palaamalla lapsuutensa maisemiin, silloin myös liikemuisti toimii parhaiten. Jos lapsuuden ympäristöön ei jostain syystä pääse, silloin kannattaa etsiä samantyylisiä paikkoja.

Hiljaisuuden kuunteleminen on yksi hyvä keino muistojen kutsumiseen. Myös musiikilla on muistoja herkistävä vaikutus. Rauhallinen rentouttava musiikki voi saada muistot suorastaan tulvimaan. Myös sävelmät, jotka ovat olleet itselle joskus hyvin merkittäviä, palauttavat yleensä mieleen lukuisia asioita niiltä ajoilta, kun on kyseisiä sävelmiä aktiivisesti kuunnellut. Siitäkin on hyötyä, kun kuuntelee sen ajan musiikkia, josta on kirjoittamassa.

Vanhoihin valokuviin sisältyy hyvin laaja muistojen kirjo. Jokainen valokuva on kuin oma kertomuksensa. Esimerkiksi tilanteet, vaatetus ja poseerausasennot kuvissa kertovat paljon kuvausajan kulttuurista ja elämäntavoista.  Runsaasti muutakin aineistoa voi kirjoittaja valokuvista tekstiinsä saada. Kuvattavien ilmeet voivat kertoa paljon kuin myös se, kuka katsoo mihinkin ja miksi. Merkityksellisiä ovat myös kuvan ympäristö ja se, katsooko joku kuvaajaan erityisellä tavalla. Jos on selvitettävissä, kuka on ollut kuvaaja, ja mikä on ollut hänen suhteensa kuvattaviin sekä se, mitä on tapahtunut ennen kuvan ottamista ja sen jälkeen, tarjoutuu kirjoittajalle kosolti lisää materiaalia.

Kirjoittamisen opettamisessa on hyvä tuoda esiin, että muistot ovat kirjoittajalle ehtymätön aarreaitta ja että niissä on myös paljon luovuutta vapauttavaa energiaa. Sitäkin kannattaa tähdentää, että jos kirjoittaja on tehnyt tai tekee elämäntarinateoksen, hän voi luoda sen pohjalta myöhemmin myös fiktiivisen kirjan.

 

Heino Ylikoski, tuntiopettaja
Espoon työväenopisto, Omnia

Ylikoski on opettanut kirjoittamista eri oppilaitoksissa ympäri Suomea yksitoista vuotta, Espoon työväenopistossa kahdeksas lukuvuosi menossa

Etnisten tanssien kautta mielikuvitusmatkalle!


Syksyn viimaisina iltoina mieli janoaa lämpöä, valoa ja energiaa. Matkakuume kasvaa ja google käy kuumana matkayhtiöiden sivustoilla. Vaikkei olisikaan aikaa tai rahaa lähteä kauas tropiikkiin lomalle, haaveilemallakin pääsee jo jokseenkin tunnelmaan. Jos tunnistat itsesi, annan pienen vinkin: vielä antoisampi ja adrenaliinipitoisempi vaihtoehto on tanssia mukavassa porukassa tansseja maailmalta! Musiikin rytmit ja eksoottinen liikekieli antavat loistavaa tuntumaa eri maiden kulttuureihin. Samalla myös kiinnostus muita kulttuureita kohtaan kasvaa.

Ohjaan Espoon työväenopistossa Bollywoodia, Etnomixiä (itämainen, bollywood- ja afrotanssi) ja kehittelemääni Bellycious-kuntotanssia. Etnisten tanssilajien harrastaminen kasvattaa kunnon ja kehon liikkuvuuden lisäksi kulttuuritietämystä ja näin ollen koko maailmankuvaa. Minusta on ohjaajana tärkeää tietää, mistä mikäkin laji tulee ja tätä kautta voi tutustua itselleen tuntemattomampien maiden tapoihin ja musiikkityyleihin. Samalla voi myös huomaamattaan oppia tunnistamaan eri kieliä kun kappaleiden sanat ovat esimerkiksi hindiksi tai arabiaksi. Etenkin monissa kansantansseissa haetaan vahvaa tuntumaa maahan sekä tapaa liikkua oman kehon ehdoilla. Tärkeintä on se, että liikkuu ja tanssii musiikin synnyttämän inspiraation ja sykkeen kautta. Kaikilla on oma, erilainen keho, joka liikkuu omalla tavallaan. Tätä tulisi mielestäni korostaa, oli sitten kyseessä mikä liikuntamuoto tahansa.

Tärkeintä tanssituntien ohjaamisessa on mielestäni se, että asiakkaalle jää tunnin jälkeen parempi mieli kuin tunnille saapuessa. Ohjaajan tulee olla itse innoissaan siitä, mitä tekee. Tästä syystä itsensä jatkuva kouluttaminen, hyvän musiikin etsiminen ja uuden luominen on tärkeää, jotta oma into säilyy niin suurena, että se tarttuu. Musiikkiin tai koreografiaan ei saa olla itse kyllästynyt. Myös sopiva haaste saa tunnin osallistujat unohtamaan kaiken muun ja näin syntyy elintärkeä ”pään nollaus”, jota me kaikki tarvitsemme säännöllisesti. Tämä on merkittävä osa liikunnan tuoman hyvinvoinnin vaikutuksista. Hikisen bollywood-tunnin jälkeen voi hyvällä omallatunnolla syödä intialaista ruokaa ja nukkua hyvät yöunet keho ja mieli avattuna.

Aino Rättyä, tuntiopettaja
Espoon työväenopisto, Omnia

Unelmat muuttuivat kursseiksi

Espoon työväenopisto otti harppauksen uuteen vuosirytmiin: Julkaisimme tulevan syksyn kurssit ilmonet.fi-verkkopalvelussa ensimmäistä kertaa jo keväällä, ja ilmoittautuminen alkaa 23.5. (Katso tarkemmat ilmoittautumisohjeet)

Uuden toimintamallin mukaan kursseja suunnitellaan pitkin vuotta ja niille voi ilmoittautua jatkuvasti. Näin voimme vastata entistä joustavammin kysyntään. Haasteena on kehittää tapoja, joilla asiakkaiden ääni saadaan kuuluviin. Yksi väline kuulemiseen on työväenopiston nettisivuilla oleva Ideanurkka.

Ideanurkan kautta asiakkaat ovat kevään aikana voineet ehdottaa unelmakurssejaan. Ehdotuksia tuli lähes sata 49 ihmiseltä. Idean lähettäneiden kesken arvottiin 60 euron arvoinen kurssilahjakortti, josta voittajalle ilmoitettiin sähköpostilla.

Toteutuneita toiveita

Ideanurkan anti näkyy esimerkiksi seuraavissa sisällöissä:

  • ravitsemukseen liittyvät kurssit ja luennot, joilla käsitellään paastoa, kasvis- ja vegaaniruokaa sekä detox-ruokavaliota
  • rennot kehonhuoltokurssit
  • jooga- ja sirkuskurssit, joille vanhemmat voivat osallistua vauvan tai taaperon kanssa
  • taiji-kurssit (kiinalainen taistelulaji)
  • valokuvakirjan tekeminen
  • ikebana- ja muut floristiikkakurssit (kukkien asettelu)
  • huonekalujen entisöinti ja verhoilu
  • sisustus
  • pelin tekemiseen liittyvät kurssit
  • yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, bloggaamiseen ja journalistiikkaan liittyvät kurssit

Pannaan korvan taakse

Kaikki toiveet eivät johda heti kurssitoteutuksiin, mutta Ideanurkka tuottaa tietoa, josta on toiminnan suunnittelussa hyötyä:

  • Osa asiakkaista kaipaa rentoa yhdessä tekemistä harrastepiireissä, ei niinkään opiskelua.
  • Pitkiin kursseihin sisältyviä aiheita kannattaisi tarjota vaihtuvina erikoiskursseina, kuten keramiikan tekniikoita tai sukututkimukseen kuuluvaa vanhojen käsialojen tulkintaa.
  • Lyhyiden kurssien aihepiirejä voisi laventaa, esimerkiksi asumisen erityisaiheiden lisäksi kysyntää voi olla omakotiasumisen peruskurssille.
  • Tuttuja sisältöjä toivotaan tiettyihin kellonaikoihin ja tiettyihin paikkoihin. (Pst, tulossa italian alkeet Espoon keskukseen!)

Ideoimaan!

Ideoita talven 2018–2019 kursseiksi haetaan nyt. Jos unelmakurssisi ei löydy ilmonet.fi-osoitteesta, käy heittämässä ideasi Ideanurkkaan! Vuoden lopussa arvomme kaikkien idean lähettäneiden kesken lahjakortin vapaavalintaiselle kurssille.

 

Heli Mäkeläinen, Taija Rahikkala ja Jaro Uosukainen, koulutusvastaavat
Omnia Koulutus, Espoon työväenopisto