Kirjoittaja lukee, lukija kirjoittaa

Ohjaan runoryhmää työväenopistolla. Koska ryhmä on suuri, kurssilaisilla on  monia syitä kirjoittaa. Joku tekee runoja päiväkirjan asemesta, joku tallentaa muistoja, joku tähtää kirjan julkaisemiseen, jotakuta kiinnostaa kieli sävyineen, sanomisen hiljaiset taskut. Otaksun, että moni kurssille tuleva nauttii nimenomaan ryhmäprosessista, tekstien altistamisesta toisten katseille. Muutamat käyvät lyriikkapiirissä vuosi toisensa perään. Ohjaajana pääsen seuraamaan kirjoittamisen kehittymistä, ihmiset tulevat tutuiksi.

Olen itsekin osallistunut erilaisiin kirjoittaja- ja kasvuryhmiin ja tunnen ryhmän voiman. Keskusteleva, keskittyvä porukka ihmisiä on aina enemmän kuin osiensa summa, ja ajan mittaan ryhmän dynamiikka muuttuu ja elää. Se on loputtoman kiinnostavaa, monitasoista kuin hyvä runous.

Kun oma teksti altistuu toisten katseille, se etääntyy itsestä, näkyy hetken “toisin silmin”. Tämä voi jännittää tai hävettää, mutta estojen yli kannattaa kavuta: tässä ollaan kaikki samassa keikkuvassa veneessä, usein keskeneräisten ja vielä hauraidenkin runojen kanssa. Runo on usein syntynyt yksityisestä tuntemuksesta ja kohdasta, mutta toisten tekstejä kohdatessa voi tajuta, miten paljon meissä on yhteistä.

“Älä väheksy pienintäkään mahdollisuutta saada tekstillesi julkisuutta”, sanoi eräs kirjallisuusterapeutti. Kuulluksi ja nähdyksi tuleminen on perustarve. Tekstin antaminen luettavaksi tuo myös kirjoittamiseen uuden kerroksen. Kirjoittaja joutuu pohtimaan, mitä tapahtuu, jos toinen ei ymmärrä runoa. Usein muun ryhmän tulkinnat yllättävät. Joku löytää runosta sellaista, mitä tekijä ei ole huomannutkaan sinne laittaneensa. Ja melkein joka kerta vähän väitellään. Ei kai sentään! No niin mä sen luin!

Kirjoittaminen on aina myös lukemista. Sanojennälkäinen kirjoittaja haalii kirjoja luettavakseen ja kauhoo niistä materiaalia ja sytykkeitä omiin teksteihinsä. Lukiessa kirjoittaja reflektoi tekstiä aina myös suhteessa siihen, miten se ravitsee omaa tekemistä, millä tavoin sen kanssa pystyy keskustelemaan. Kun edessä on runo, jonka kirjoittaja istuu viiden metrin päässä, kohtaaminen on konkreettista. Minä olen runopiirin ohjaajana monta kertaa kokenut, miten kollektiivinen alitajunta tekee työtään ja ryhmäläisten tekstit keskustelevat jännittävästi toistensa kanssa. Tapaamme ja tavailemme toisiamme runon maaperällä, mielen sisässä.

Vaikka runoryhmä ei ole kirjallisuusterapiaa, se toimii joskus samalla tavoin voimaannuttavasti. “Taas tuntuu, että elämä virtaa”, huikkasi yksi ryhmäläiseni viimeksi kotiin lähtiessään. Niin tuntui! Oli syvennytty, ihmetelty ja kyseenalaistettu. Oli kritisoitu ja innostuttu. Naurettu. Luettu, puhuttu. Nyt oli aika mennä taas omaan arkeen, etsiä hiljainen kohta jossa kirjoittaa rauhassa. Ja tuoda sitten taas ryhmään näytille omat, syntyneet sanat. Pari riviä tai monta liuskaa, mitä milloinkin.


Johanna Venho, tuntiopettaja
Omnia Koulutus, Espoon työväenopisto

 

 

Rennossa ja avoimessa ilmapiirissä luovuus virtaa ja sanajumi aukeaa

Osallistuin aikanaan lukuisille kirjoittajakursseille. Koin ne monin tavoin hyödyllisiksi. Yksi asia niissä kuitenkin oli, josta en pitänyt, eivätkä pitäneet muutkaan kurssien opiskelijat. Se oli kurssien liian arvokas, turhan tärkeä ja pelottava ilmapiiri, joka kipsasi meidät kursseille osallistujat.

Kurssien opettajat jakelivat ylhäältä päin tiukkaan sävyynsä ohjeita, eikä kukaan opiskelija uskaltanut puhua kursseilla juuri mitään. Tauoilla meidän kaikkien suut kyllä kävivät vilkkaasti, mutta kun palasimme tunneille, istuimme kaikki taas hiiren hiljaa kuin kirkossa. Jähmettyneinä hissukoina emme tietenkään saaneet lähellekään parastamme esiin kursseilla tehdyissä kirjoitusharjoituksissa. Mietin silloin, että jos minä ohjaisin kirjoittamista, ohjaisin sitä toisin. Silloin minulla ei ollut vielä aavistustakaan siitä, että tulen tulevaisuudessa tekemään kirjoittamisohjaajan työtä.

Myöhemmin opiskeltuani alaa yliopistossa minulle sitten tarjoutui tilaisuus ohjata kirjoittamista eri oppilaitoksissa. Laadin silloin jo hyvissä ajoin ennen ensimmäisiä opetustehtäviäni oman opetusfilosofiani. Päätin, että en ole kursseillani muiden yläpuolella oleva auktoriteetti ja että pyrin luomaan tunneille mahdollisimman vapaan ilmapiirin, jossa mikään ei kahlitse luovuutta. Turha pönötys pois ja rennolla otteella, irrottelulla ja huumorilla tarinat vapaaseen liitoon. Mietin paljon myös palautteen antamiseen liittyviä asioita. Päädyin siihen, että uskon myönteisyyden voimaan. Ankara kritiikki on hyväksi hyvin harvoille kirjoittajille, jos kenellekään, pahimmillaan se voi jopa sammuttaa kirjoittamisen kipinän. Tuon palautteessani toki esiin tekstin ansioiden lisäksi myös tekstin puutteet, mutta nekin kannustavassa hengessä.

Meillä kaikilla kirjoittajilla on luovuus välillä hiukan piilossa. Se johtuu usein siitä, että suhtaudumme kirjoittamiseemme liian ryppyotsaisesti ja vaadimme heti valmista. Luovuutta täytyy houkutella esiin. Auttaa paljon, kun annamme itsellemme luvan kirjoittaa kontrollista vapaata raakatekstiä kielioppisäännöistä ja muokkausasioista välittämättä. Lyhyessä ajassa tehtävät tajunnanvirranomaiset kirjoitusharjoitukset sopivat tähän tarkoitukseen erinomaisesti. Paljon syntyy höttöä, mutta joukkoon tulee myös kultahippusia, joita ei keksisi, jos heti yrittäisi saada mahdollisimman valmista tekstiä. Kontrollin aika on myöhemmin, sitten kun tekstiä muokataan. Hyviä konsteja luovuuden luukkujen avaamiseen ovat myös kielellä ilakointi ja kaukana toisistaan olevien asioiden törmäyttäminen keskenään. Erikoiset ideat voivat ensin tuntua oudoilta, absurdeiltakin, mutta ne toimivat, kun niistä luo maailman.

Kaikille kirjoittajille tulee välillä kirjoittamisen jumi. Siitä käytetään myös nimitystä kirjoitustukkeuma. Tekstin tuottaminen vain kerta kaikkiaan tyrehtyy. Silloinkin lyhyet kirjoitusharjoitukset, 5-10 minuutin tajunnanvirtaharjoitukset, voivat olla suureksi hyödyksi, ne voivat avata jumin. Luovuus elää vapaudessa.

Kuvissa allekirjoittanut ja Espoon työväenopiston Heitetään pois kaikki kahleet ja aidat -kirjoittajakurssin opiskelijoita demonstroimassa sitä, miten kirjoittamisessa käytettävät välineet ovat ajan saatossa kehittyneet.

Heino Ylikoski, tuntiopettaja
Omnia Koulutus, Espoon työväenopisto

Heino Ylikoski on opettanut eri oppilaitoksissa ympäri Suomea kymmenen vuotta, Espoon työväenopistossa hänellä on menossa seitsemäs lukuvuosi.

Kuvat: Riitta Happonen