Kirjoittamisen yhteinen ilo

Kuulen usein kommentin, että kirjoittaja ei ole antanut tekstejään kenenkään luettavaksi. Silti hänen pöytälaatikkonsa pursuaa novelleja, runoja ja löytyypä sieltä joskus kokonainen käsikirjoituskin, ja tietenkin laatikko on lukossa ja avain hukassa. Kukaan ei ole tahtonut lukea eikä varsinkaan uskaltanut sanoa mitään teksteistä.

Saada palautetta ja luotettavat lukijat on yksi yleisimmistä syistä, miksi kirjoittaja osallistuu kurssille. Palautteen merkitys on suuri, sillä turhan usein annetaan teksti luettavaksi läheiselle, jolta palaute saattaa tulla tyyliin ”ihan kiva”. Tämä lannistaa kirjoittajaa. Hän tulkitsee tekstinsä usein arvottomaksi ja huonoksi. Olen kuullut jopa tarinan siitä, että tällainen palaute on saanut kirjoittajan lopettamaan harrastuksensa kymmeniksi vuosiksi.

Omaelämäkerran kirjoittaja sukeltaa tuntemattomaan, kaivelee menneisyyttään ja muistiansa. Rakentaa siltoja eri maailmojen välille. Tämä on yksinäistä puuhaa. Nyt marraskuussa alkavassa työpajassani painotumme kirjoittamisen yhteiseen iloon ja palautteeseen. Palautteeni lisäksi kirjoittajalla on mahdollisuus saada vertaispalautetta kurssitovereiltaan. Useat mielipiteet auttavat ymmärtämään sen, miten lukijat tulkitsevat tekstiä. Kaikilla meillä on oma tulkintamme, omasta itsestämme lähtöisin oleva. Mitä useamman palautteen kirjoittaja saa, sitä paremmat mahdollisuudet hänellä on edetä tarinassaan. Tässä kohtaa pitää kuitenkin muistaa, että kaikkia palautteita ei tarvitse ottaa huomioon. Kirjoittaja itse päättää omasta tekstistään ja siitä, mihin suuntaan hän lähtee tarinaansa viemään.

Työpajassa liikutaan intensiivisesti omaelämäkerran tekstien äärellä. Tavoitteeni on opastaa ja auttaa kirjoittajaa omien tavoitteidensa löytämisessä ja samalla tukea häntä kirjoittamisen matkalla. Kannattaa muistaa, että itse kirjoittaminen kehittyy parhaiten käytännön harjoituksissa.

Kannustan heitä, jotka pitävät kirjoittamisen harrastusta vasta ajatuksen tasolla eivätkä rohkene osallistua kursseille. Kannattaa kuitenkin tulla, sillä kurssilta löytyy monta samoin ajattelevaa henkilöä, jopa loppuelämän ystäväksi tai lukijaksi.

Lopuksi hieman itsestäni. Olen uusi ope täällä pääkaupunkiseudulla, sillä muutin tänne vuosi sitten. Tulen Jyväskylästä. Valmistuin Jyväskylän yliopistosta kirjoittamisen opettajaksi pääaineenani Kirjoittaminen. Omaelämäkerran kirjoittaminen on lähellä sydäntäni, sillä tein siitä graduni. Lisäksi kirjoitin taiteellisen osan, joka kertoo omasta elämästäni, hetkestä, joka jäi lähtemättömästi mieleeni.

Kannattaa kirjoittaa joka päivä vähän ja lukea, sillä sekin on kirjoittamista!

 

Marja Viik, tuntiopettaja
Espoon työväenopisto, Omnia

 

Kuva: Marja Viik

Tuottelias Kirjoitan kirjan -ryhmä

”Kun kurssille tulin, kauppalista ja joulukortti olivat suurimpia kirjallisia töitäni.” Aarne Simonen

 

Kirjoitan kirjan -ryhmä on toiminut Espoon työväenopistossa seitsemän vuoden ajan. Ryhmissä on kirjoitettu pääsääntöisesti omaelämäkerrallisia teoksia, mutta on syntynyt myös fiktioita, kuten nuorisoromaani koulumaailmasta, tosielämään pohjautuva fiktiivinen rakkauskertomus sekä kuviteltu teos kirjoittajan isovanhempien elämästä vuosisadan alussa.

Työtahti kurssilla on ollut melkoinen. Valmiita omakustanteisia kirjoja on syntynyt kymmenkunta, käsikirjoituksia myös useampia ja seitsemän kirjaa on vielä valmistumassa syksyyn 2019 mennessä. Ahkerin kirjoittaja on saanut aikaan kolme kirjaa, neljäskin on jo työn alla. Kirjojen valmiiksi saattamisessa iso apu ovat olleet lähitapaamisten lisäksi verkkotunnit, jolloin ohjaajana sain työskennellä netin välityksellä jokaisen kirjoittajan kanssa yksityisesti vain hänen tekstinsä ongelmien äärellä.

Idea kirjaryhmästä syntyi omaelämäkerrallisten kirjoitusryhmieni jatkoksi, joita olen ohjannut Espoossa vuodesta 2009 alkaen. Kun parin kolmen vuoden kirjoittamisen jälkeen tekstejä oli kertynyt runsaasti, oli aika miettiä sitä, kuinka kirjoitukset saataisiin eheäksi kokonaisuudeksi kansien väliin. Usein ensimmäiset kirjoitukset toimivat vain raakamateriaalina kirjalle. Tekstejä piti vielä työstää, täydentää, muokata, jäsennellä ja järjestellä niin, että kirjaan tulisi hyvä kokonaisrytmi: alku, keskikohta ja loppu.

Jäsentämisvaiheessa oiva apu oli sisällysluettelon rakenteleminen, joka sitten jäi kirjaan tai jätettiin pois. Myös kirjan kuvituksen miettiminen, kuvien etsiminen, valitseminen, skannaaminen ja kuvatekstien ja otsikoiden laatiminen vaativat kirjoittajilta suurta ajallista panostusta kirjoittamisen ohella. Saatesanat lukijalle tuottivat monelle kirjoittajalle päänvaivaa, kuten myös kirjan yhteenveto tai takakannen teksti. Myös kirjan ulkoasun suunnitteleminen, hyvän taittajan löytyminen sekä painopaikan valinta kirjan työstämisen loppusuoralla vaativat oman panostuksensa. Kun asioita mietittiin porukalla, aina löydettiin ratkaisu.

Kun kaikki oli saatu valmiiksi ja kirjalaatikko tullut uunituoreena painosta, kokemus omasta kirjasta on ollut kirjoittajilleen melkoinen kokemus. Lopputulos on ollut monen vuoden ponnistus, mutta vaivansa arvoinen, josta ovat iloinneet kirjoittajan lisäksi niin omat perheenjäsenet, ystävät kuin työtoveritkin. Kirjoja on päätynyt myös Espoon ja Helsingin sekä kirjoittajien kotipaikkakuntien kirjastoihin. Suomen kirjallisuudenseuran arkisto on saanut myös omat kappaleensa tutkijoita varten.

Ryhmien ohjaaminen on ollut todella antoisaa ja kiinnostavaa työtä. Monenmoiset elämäntarinat, ammatit, harrastukset ja työurat maailmalla sekä syvälliset keskustelut ovat avartaneet huikeasti omaakin maailmakuvaani. Koen olleenikin etuoikeutettu, kun olen saanut kuunnella tarinoita ja ohjata kirjoittajia sekä kirjojen valmistumista niiden alun useinkin haparoivista teksteistä aina valmiiksi, kokonaisiksi teoksiksi asti. Asioiden ja maailmojen jakaminen kanssakulkijoiden kesken on arvokasta ja rikastuttavaa, jota voin vain suositella kaikille. Kiitos Espoon työväenopistolle tästä hienosta mahdollisuudesta.

 

Riitta Rask, kirjoitan kirjan -ryhmien ohjaaja
Espoon työväenopisto, Omnia

 

”Kovin juttu oli se, että kirjoitti sen kirjan. Kun se valmistui, tuntui kuin kivi olisi pudonnut sydämeltäni. Sitten tuli tyhjä olo. Ystävät olivat innoissaan ja poikani suositteli kirjaani kavereilleen instagramissa.”  Iiris Laitinen

”Tuntui hienolta, kun aloittelin ja oli helppoa kirjoittaa, mutta kirjaa varten kaikkien valokuvien läpikäyminen, niiden valinta ja järjesteleminen on ollut kirjoittamisen lisäksi valtava työ.” Simo Laakso

”Vuonna 1956 oli ylioppilasaineen otsikko: ’Ain enkö ma hautaan asti myös koululainen lie’. Ennuste toteutui, kun yli 80-vuotiaana yhä harjoittelen kirjoittamista. Nyt kokoan elämäni katkelmia toiseksi kirjakseni nimeltä ’Laakso-Kallen tytär’. Toivon mukaan annan sen itselleni 85-vuotislahjaksi.” Eeva Kontio

”Lause ’kirjoitan kirjan’ tuntui aluksi niin suurelta lupaukselta, että pitkään ajattelin olevani väärässä paikassa. Mutta niin vain kirjoittaminen vei mukanaan eikä kurssia voinut jättää kesken, vielä olisi kirjoitettava se ja se juttu.” Tarja Lax

”Kun kuljin kolmen vuoden aikana elämänpolkuni läpi ja kirjoitin muistiin tarinoita sen eri käänteistä, niin tunnustettava on, että olihan se työ välillä kivikkoista ja tuskaista. Mutta se kannatti, koska aikamatkalla menneisyyteen löysin suuremman kiitollisuuden elämääni, vanhempiani ja isovanhempiani kohtaan. Samalla se laittoi miettimään, että onko sittenkin olemassa näkymättömän voiman suojelusta ohjaamassa vaellustamme. Menneisyydessä ei olekaan mitään pelättävää, on vain ymmärrettävää.”  Aarne Simonen

”En todellakaan kuvitellut tekeväni kirjaa, ehkä vain jonkun koosteen, mutta niin vain ryhmän vahvan tuen ja henkilökohtaisen ohjauksen avulla kirjani onkin yllättäen jo taittajalla. Kirjoittaminen ei ole koskaan ollut itselleni helppoa, mutta iloitsen, kuinka vielä tässä isässä olenkin voinut siinä kehittyä. Kurssilaisen tarinoiden myötä välillemme syntyi syvällisiä keskusteluja, joka oli antoisaa ja harvinaista. Esittelimme ryhmässä toisillemme myös eri kirjailijoiden teoksia, jonka johdosta kiinnostukseni kirjallisuuteen syventyi ja monipuolistui.” Päivi Muukkonen

”Elämisen virta kulkee pienistä vinkumisista välittämättä tasaisesti ajan rattaan mukana. Me riipumme siinä kiinni niillä eväillä, jotka olemme saaneet ja tapahtumilla, joihin joudumme. Emmekä saa koskaan sanottua sanaa takaisin.”  Toini Yläjärvi

 

Valmiit kirjat:

Toini Yläjärvi: Rakkauteni kylkiäiset

Aarne Simonen: Elämän akatemia

Tarja Luoma: Punaisen talon tarinoita

Iiris Laitinen: Burgundinpunainen tähti

Eeva Kontio: Meilän mummo

Eira Toivanen: Matka Korpelaan

Göran Wilkman: Vadelmakummitus, Valkoinen karhu muistelee, Valkoinen karhu seikkailee

 

Tulossa:

Sirpa Holmberg: Kulkuri ja Tipsu

Tarja Lax: Tyttö keinutuolissa

Päivi Muukkonen: Poimintoja elämän polultani

Eeva Kontio: Laakso-Kallen tytär

Harri Ruotsalainen: Lumokuun tarinoita

Maija Sarviharju: Tyttö sillalla

Saara Tompuri: Joni (romaani)

Antti Räikkönen: Antti pantti pakana

Annikki Huttunen: Kaivomäki – Maisema on sama pimeällä, siitä puuttuu vain valo -.

Simo Laakso: Meriltä ministeriöön

 

Käsikirjoituksia:

Erika Jokinen: Paljon onnea vaan Siiri (nuorisoromaani)

Anna-Leena Virva: Pappilan Anna

 

”Minä raportoin mielelläni: ikinä ei ole yhtä hiljaista kuin lokakuussa” – pari sanaa ryhmässä lukemisesta

Kirjoittamaan ei voi oppia lukematta, ja siksi  työväenopiston runoryhmässä luetaan vähintään yhtä paljon kuin kirjoitetaan. Jaettu lukeminen on ihmeellistä: runon kanssa ei olekaan yksin vaan se avautuu myös muiden katseiden valossa.

Luemme ryhmän omia tuotoksia, mutta joka kerta myös julkaistuja runokirjoja. Viimeksi avasimme Tua Forsströmin uuden kirjan Merkintöjä, jonka pohjalta laadin porukalle myös kotitehtävän.

Mikä ihmeellinen pieni kirja.  Tua Forsströmin runoissa on esille kirjoitettuna se, mihin vain runo kykenee. Kirkas, jopa näennäisen yksinkertainen kieli pudottaa arvaamattomiin syvyyksiin: tunteen, muiston, kaiken aikaa elävän kokemuksen tasalle. ”Kaikilla on kiire, Sirkka kirjoittaa/ mutta ei se kannata rakas ystävä/ ja unessa sataa lakkaamatta lunta / pienillä asemilla sataa lunta”.

Runoryhmässä ollaan etsimässä jokaisen kirjoittajan omaa ääntä, ja selväksi käy, että ääniä on yhtä monta kuin puhujiakin. Ei ole mitään yhtä, oikeaa runoutta, eikä myöskään ole sapluunaa, jonka avulla runoa voi kirjoittaa tai lukea. Kaikki runous ei kosketa kaikkia, se on selvää. On löydettävä myös lukijana ne runoilijat, jotka tuntuvat omilta, joita vasten voi omaa kirjoittamistaan peilata. Siksi luemme monenlaista vuoden mittaan.

Tua Forsströmin Merkintöjä on kirja, joka vie lukijansa maisemaan. Se maisema tuntuu Forsströmin runoja rakastavalle tutulta: on lumisadetta, pisaroita kuusenoksilla, jotain kimmeltävää, lumoavaa, vettä, sen viileyttä. Merkintöjä on melankolinen kirja, jossa puhutaan lapsen kuolemasta, kaivataan poissaolevaa. Samaan aikaan se on lohdullinen, lämpöä säteilevä ja keveä kädessä. ”Keveys vedessä / Keveys kun nousee vedestä / Tuntuu kuin leijuisi, tarkoitan sitä todella/ Tuulessa kuoria ja höyheniä”.

Kun luemme runoja maanantai-iltojen istunnoissamme, on usein hiljaista. Runosta on vaikea lähteä sanomaan mitään, mikä ei tuntuisi rikkovan sen eheyttä. Joskus voi olla myös vaikea päästä runon sisälle. Luettuamme hiljaa yhdessä joku alkaa puhua, kertoa siitä, mitä teksti nostaa mieleen. Sanat saavat olla hapuilevia, kurkottavia. Oikeita tai vääriä vastauksia ei ole. Ei ole ehkä mitään vastauksia, vain lisää kysymyksiä.

Runon luonne avautuu lukemalla ja odottamalla. Tua Forsströmiä, niin kuin muitakin runoilijoita, luetaan ryhmässä siksi, että se saisi omat sanat liikkeelle. Merkintöjä-kirjassa on runosarja, jonka jokaisen runon nimi on ”Siitä että oppii eikä unohda”. Runoudesta saatu oppi menee ihon alle, jää sinne, tuntuu ja vaikuttaa. ”Jos unilla on koti on se ehkä tämä / ranta missä mustarastas laulaa iltaisin/ kallion varjossa missä pidämme toisiamme kädestä / ja leikimme ja olemme aina yhtä vanhoja.”

Johanna Venho, tuntiopettaja
Espoon työväenopisto, Omnia

(Otsikko ja runositaatit kirjasta Tua Forsström: Merkintöjä, Siltala 2018.)

Muistot kirjoittamisen rakennepuina

 

Kuvassa allekirjoittanut ja Espoon työväenopiston Mielikuvista kielikuviksi -kirjoittajakurssin opiskelijoita seuraamassa, syntyykö muistojen pohjalta pitkällä kynällä romaania ja lyhyellä kynällä novellia tai runoa. Kuva: Riitta Happonen

Kirjoittaminen on kuin talon rakentamista; kirjoittaja on arkkitehti, kirvesmies ja maalari. Kuten töllin teossa, kirjoittamisessakin tarvitaan monenlaisia aineksia. Muistot eivät ole niistä vähäisimpiä. Kaikkea ei tarvitse keksiä, vaikka kirjoittaa fiktiotakin. Kirjoittaja voi hyödyntää itselle ja muille sattunutta sepitteellistä tarinaa synnyttäessään. Todelliset kokemukset luovat fiktiolle yhtä tukevan perustuksen kuin laadukkaasti valmistettu sokkeli pirtille. Reaalimaailman sattumuksista kirjoittaja voi saada materiaalia tarinansa henkilöhahmojen ja henkilöasetelmien luomiseen ja myös ideoita juonen rakentamiseen. Fiktio tarvitsee faktaa, mutta fiktiivisen teoksen päämääränä ei ole todellisuuden jäljentäminen vaan todellisuuden vaikutelman luominen. Näin ollen kirjoittaja voi muuntaa reaalimaailmasta saamiaan aineksia fiktiivisen tarinan kokonaisuuden kannalta tarkoituksenmukaisiksi. Esimerkiksi henkilöhahmoja rakentaessaan kirjoittaja voi yhdistää yhteenkin hahmoon useiden todellisten ihmisten piirteitä ja sepittää lisää.

Muistoista voi tietysti kirjoittaa myös sellaisenaan. Se on löytöretki menneisyyteen. Koetun kirjaaminen tuo oivalluksia omaan elämään, lisää tietoa, jäsentää eletyn merkitystä ja rikastuttaa nykyhetkeä. Lisäksi se huojentaa mieltä: virkistää, eheyttää ja energisoi. Muistoistaan voi koota elämäntarinallisen kokonaisuuden. Menneiden asioiden taltioimisella kirjoittaja tekee suuren palveluksen jälkipolville, koska muuten moni viehättävä ja hyödyllinen tarina saattaa jäädä suvussa välittymättä, kun sukupolvien väliset siteet eivät ole enää niin tiiviit kuin ennen. Elämäntarinan kirjoittaminen palvelee kirjoittajan lähipiirin lisäksi myös suurempaa yleisöä. Taitavasti kirjoitettu, lukijoita houkutteleva elämäntarina tarjoaa sekä esteettistä elämystä että tietoa heillekin, joille tarinan henkilöt eivät ole tuttuja; tärkeää yhteiskunnallista lähihistoriaa välittyy lukijoille yksittäisten kansalaisten kokemina. Elämäntarinan voi kirjoittaa mistä vaan eletystä: omasta tai läheisensä elämästä, suvun, kylän, työ- tai harrasteyhteisön vaiheista, vanhasta perintötalosta, kylänraitin vaiheista, sotaorvon elämästä, adoptiolapsena olemisesta, sijaisvanhempana toimimisesta, perinteikkään tanssilavan vaiheista jne.

Miten muistoja voi herätellä? Muistoja voi tavoitella esimerkiksi vähitellen. Kun saa kiinni yhden muiston, siitä muistaa toisen, josta kolmannen jne. Muistoja voi yllyttää esiin myös kaikkien aistien avulla. Aistimuistia kannattaa tietoisesti harjoitella. Maisemat, äänet, tuoksut ja maut voivat palauttaa mieleen suuren määrän tapahtumia menneisyydestä. Myös tuntoaistilla on muistinsa. Sormenpäät voivat muistaa kaukaakin esimerkiksi läheisen ihmisen ihon tai oman lapsensa posken pehmeyden. Liikemuisti voi palauttaa sellaista, mitä muuten ei enää tavoittaisi. Sen myötä voi muistaa esimerkiksi, millaista oli ryömiä pensaikkojen tunneleissa, kiipeillä puissa jne.

Kaikki aistit saa erityisen hyvin luovaan käyttöönsä palaamalla lapsuutensa maisemiin, silloin myös liikemuisti toimii parhaiten. Jos lapsuuden ympäristöön ei jostain syystä pääse, silloin kannattaa etsiä samantyylisiä paikkoja.

Hiljaisuuden kuunteleminen on yksi hyvä keino muistojen kutsumiseen. Myös musiikilla on muistoja herkistävä vaikutus. Rauhallinen rentouttava musiikki voi saada muistot suorastaan tulvimaan. Myös sävelmät, jotka ovat olleet itselle joskus hyvin merkittäviä, palauttavat yleensä mieleen lukuisia asioita niiltä ajoilta, kun on kyseisiä sävelmiä aktiivisesti kuunnellut. Siitäkin on hyötyä, kun kuuntelee sen ajan musiikkia, josta on kirjoittamassa.

Vanhoihin valokuviin sisältyy hyvin laaja muistojen kirjo. Jokainen valokuva on kuin oma kertomuksensa. Esimerkiksi tilanteet, vaatetus ja poseerausasennot kuvissa kertovat paljon kuvausajan kulttuurista ja elämäntavoista.  Runsaasti muutakin aineistoa voi kirjoittaja valokuvista tekstiinsä saada. Kuvattavien ilmeet voivat kertoa paljon kuin myös se, kuka katsoo mihinkin ja miksi. Merkityksellisiä ovat myös kuvan ympäristö ja se, katsooko joku kuvaajaan erityisellä tavalla. Jos on selvitettävissä, kuka on ollut kuvaaja, ja mikä on ollut hänen suhteensa kuvattaviin sekä se, mitä on tapahtunut ennen kuvan ottamista ja sen jälkeen, tarjoutuu kirjoittajalle kosolti lisää materiaalia.

Kirjoittamisen opettamisessa on hyvä tuoda esiin, että muistot ovat kirjoittajalle ehtymätön aarreaitta ja että niissä on myös paljon luovuutta vapauttavaa energiaa. Sitäkin kannattaa tähdentää, että jos kirjoittaja on tehnyt tai tekee elämäntarinateoksen, hän voi luoda sen pohjalta myöhemmin myös fiktiivisen kirjan.

 

Heino Ylikoski, tuntiopettaja
Espoon työväenopisto, Omnia

Ylikoski on opettanut kirjoittamista eri oppilaitoksissa ympäri Suomea yksitoista vuotta, Espoon työväenopistossa kahdeksas lukuvuosi menossa

Kirjoittaja lukee, lukija kirjoittaa

Ohjaan runoryhmää työväenopistolla. Koska ryhmä on suuri, kurssilaisilla on  monia syitä kirjoittaa. Joku tekee runoja päiväkirjan asemesta, joku tallentaa muistoja, joku tähtää kirjan julkaisemiseen, jotakuta kiinnostaa kieli sävyineen, sanomisen hiljaiset taskut. Otaksun, että moni kurssille tuleva nauttii nimenomaan ryhmäprosessista, tekstien altistamisesta toisten katseille. Muutamat käyvät lyriikkapiirissä vuosi toisensa perään. Ohjaajana pääsen seuraamaan kirjoittamisen kehittymistä, ihmiset tulevat tutuiksi.

Olen itsekin osallistunut erilaisiin kirjoittaja- ja kasvuryhmiin ja tunnen ryhmän voiman. Keskusteleva, keskittyvä porukka ihmisiä on aina enemmän kuin osiensa summa, ja ajan mittaan ryhmän dynamiikka muuttuu ja elää. Se on loputtoman kiinnostavaa, monitasoista kuin hyvä runous.

Kun oma teksti altistuu toisten katseille, se etääntyy itsestä, näkyy hetken “toisin silmin”. Tämä voi jännittää tai hävettää, mutta estojen yli kannattaa kavuta: tässä ollaan kaikki samassa keikkuvassa veneessä, usein keskeneräisten ja vielä hauraidenkin runojen kanssa. Runo on usein syntynyt yksityisestä tuntemuksesta ja kohdasta, mutta toisten tekstejä kohdatessa voi tajuta, miten paljon meissä on yhteistä.

“Älä väheksy pienintäkään mahdollisuutta saada tekstillesi julkisuutta”, sanoi eräs kirjallisuusterapeutti. Kuulluksi ja nähdyksi tuleminen on perustarve. Tekstin antaminen luettavaksi tuo myös kirjoittamiseen uuden kerroksen. Kirjoittaja joutuu pohtimaan, mitä tapahtuu, jos toinen ei ymmärrä runoa. Usein muun ryhmän tulkinnat yllättävät. Joku löytää runosta sellaista, mitä tekijä ei ole huomannutkaan sinne laittaneensa. Ja melkein joka kerta vähän väitellään. Ei kai sentään! No niin mä sen luin!

Kirjoittaminen on aina myös lukemista. Sanojennälkäinen kirjoittaja haalii kirjoja luettavakseen ja kauhoo niistä materiaalia ja sytykkeitä omiin teksteihinsä. Lukiessa kirjoittaja reflektoi tekstiä aina myös suhteessa siihen, miten se ravitsee omaa tekemistä, millä tavoin sen kanssa pystyy keskustelemaan. Kun edessä on runo, jonka kirjoittaja istuu viiden metrin päässä, kohtaaminen on konkreettista. Minä olen runopiirin ohjaajana monta kertaa kokenut, miten kollektiivinen alitajunta tekee työtään ja ryhmäläisten tekstit keskustelevat jännittävästi toistensa kanssa. Tapaamme ja tavailemme toisiamme runon maaperällä, mielen sisässä.

Vaikka runoryhmä ei ole kirjallisuusterapiaa, se toimii joskus samalla tavoin voimaannuttavasti. “Taas tuntuu, että elämä virtaa”, huikkasi yksi ryhmäläiseni viimeksi kotiin lähtiessään. Niin tuntui! Oli syvennytty, ihmetelty ja kyseenalaistettu. Oli kritisoitu ja innostuttu. Naurettu. Luettu, puhuttu. Nyt oli aika mennä taas omaan arkeen, etsiä hiljainen kohta jossa kirjoittaa rauhassa. Ja tuoda sitten taas ryhmään näytille omat, syntyneet sanat. Pari riviä tai monta liuskaa, mitä milloinkin.


Johanna Venho, tuntiopettaja
Omnia Koulutus, Espoon työväenopisto

 

 

Rennossa ja avoimessa ilmapiirissä luovuus virtaa ja sanajumi aukeaa

Osallistuin aikanaan lukuisille kirjoittajakursseille. Koin ne monin tavoin hyödyllisiksi. Yksi asia niissä kuitenkin oli, josta en pitänyt, eivätkä pitäneet muutkaan kurssien opiskelijat. Se oli kurssien liian arvokas, turhan tärkeä ja pelottava ilmapiiri, joka kipsasi meidät kursseille osallistujat.

Kurssien opettajat jakelivat ylhäältä päin tiukkaan sävyynsä ohjeita, eikä kukaan opiskelija uskaltanut puhua kursseilla juuri mitään. Tauoilla meidän kaikkien suut kyllä kävivät vilkkaasti, mutta kun palasimme tunneille, istuimme kaikki taas hiiren hiljaa kuin kirkossa. Jähmettyneinä hissukoina emme tietenkään saaneet lähellekään parastamme esiin kursseilla tehdyissä kirjoitusharjoituksissa. Mietin silloin, että jos minä ohjaisin kirjoittamista, ohjaisin sitä toisin. Silloin minulla ei ollut vielä aavistustakaan siitä, että tulen tulevaisuudessa tekemään kirjoittamisohjaajan työtä.

Myöhemmin opiskeltuani alaa yliopistossa minulle sitten tarjoutui tilaisuus ohjata kirjoittamista eri oppilaitoksissa. Laadin silloin jo hyvissä ajoin ennen ensimmäisiä opetustehtäviäni oman opetusfilosofiani. Päätin, että en ole kursseillani muiden yläpuolella oleva auktoriteetti ja että pyrin luomaan tunneille mahdollisimman vapaan ilmapiirin, jossa mikään ei kahlitse luovuutta. Turha pönötys pois ja rennolla otteella, irrottelulla ja huumorilla tarinat vapaaseen liitoon. Mietin paljon myös palautteen antamiseen liittyviä asioita. Päädyin siihen, että uskon myönteisyyden voimaan. Ankara kritiikki on hyväksi hyvin harvoille kirjoittajille, jos kenellekään, pahimmillaan se voi jopa sammuttaa kirjoittamisen kipinän. Tuon palautteessani toki esiin tekstin ansioiden lisäksi myös tekstin puutteet, mutta nekin kannustavassa hengessä.

Meillä kaikilla kirjoittajilla on luovuus välillä hiukan piilossa. Se johtuu usein siitä, että suhtaudumme kirjoittamiseemme liian ryppyotsaisesti ja vaadimme heti valmista. Luovuutta täytyy houkutella esiin. Auttaa paljon, kun annamme itsellemme luvan kirjoittaa kontrollista vapaata raakatekstiä kielioppisäännöistä ja muokkausasioista välittämättä. Lyhyessä ajassa tehtävät tajunnanvirranomaiset kirjoitusharjoitukset sopivat tähän tarkoitukseen erinomaisesti. Paljon syntyy höttöä, mutta joukkoon tulee myös kultahippusia, joita ei keksisi, jos heti yrittäisi saada mahdollisimman valmista tekstiä. Kontrollin aika on myöhemmin, sitten kun tekstiä muokataan. Hyviä konsteja luovuuden luukkujen avaamiseen ovat myös kielellä ilakointi ja kaukana toisistaan olevien asioiden törmäyttäminen keskenään. Erikoiset ideat voivat ensin tuntua oudoilta, absurdeiltakin, mutta ne toimivat, kun niistä luo maailman.

Kaikille kirjoittajille tulee välillä kirjoittamisen jumi. Siitä käytetään myös nimitystä kirjoitustukkeuma. Tekstin tuottaminen vain kerta kaikkiaan tyrehtyy. Silloinkin lyhyet kirjoitusharjoitukset, 5-10 minuutin tajunnanvirtaharjoitukset, voivat olla suureksi hyödyksi, ne voivat avata jumin. Luovuus elää vapaudessa.

Kuvissa allekirjoittanut ja Espoon työväenopiston Heitetään pois kaikki kahleet ja aidat -kirjoittajakurssin opiskelijoita demonstroimassa sitä, miten kirjoittamisessa käytettävät välineet ovat ajan saatossa kehittyneet.

Heino Ylikoski, tuntiopettaja
Omnia Koulutus, Espoon työväenopisto

Heino Ylikoski on opettanut eri oppilaitoksissa ympäri Suomea kymmenen vuotta, Espoon työväenopistossa hänellä on menossa seitsemäs lukuvuosi.

Kuvat: Riitta Happonen