Kulttuurienvälistä verkostoitumista ja projektinhallintaa Portugalissa

Suoritin kesällä 2019 Erasmus+-rahoituksella Portugalissa koulutuksen ”Project Management for Cross-Cultural Exchange Projects in Europe”. Majoitus- ja koulutuspaikkana oli hotelli Maiassa, puolen tunnin metromatkan päässä Portosta. Koulutukseen osallistui opettajia kuudesta maasta: Saksasta, Unkarista, Puolasta, Liettuasta, Slovakiasta – ja minä Suomesta. Koulutuksen järjesti Institut für europäische Lehrerfortbildung UG.

Koulutukseen sisältyi 48 tuntia opetusta eli aamusta iltaan jokaisena päivänä. Aiheena oli yhteiseurooppalaisten hankkeiden toteuttaminen, niiden kehitteleminen, suunnitteleminen ja hallinnointi. Aamut alkoivat lämmittelyllä ulkona, minkä jälkeen oli luentoja, keskustelua pienryhmissä tai muita ryhmätyötehtäviä, kuten esimerkiksi roolileikkejä ja interaktiivisten julisteiden tekemistä. Osallistujat myös esittelivät aiempia Erasmus-projektejaan ja yhteistyömalleja. Kansainvälisenä iltana esittelimme maidemme erityispiirteitä ja nautimme rennommasta ohjelmasta.

Pitkistä päivistä huolimatta ohjelmaan mahtui tutustumista Portoon ja sen uskomattoman kauniisiin laatoitettuihin rakennuksiin. Sää suosi ja suurin osa meistä matkaili myös meren rannalle. Koulutuksen järjestäjät veivät meidät ensimmäisenä päivänä retkelle Portoon, jossa laskeuduimme köysiradalla Douro-joen toiselle puolelle ja kävimme tutustumassa portviinin valmistukseen maisteluineen. Toisen retken teimme viikon ainoana sateisena päivänä Guimarãesiin, jota pidetään Portugalin syntypaikkana. Siellä vierailimme linnoituksessa ja tutustuimme keskustaan. Viimeisenä iltana nautimme yhdessä portugalilaisesta perinneruoasta Portossa ravintola Chez Lapinissa joen rannassa. Bussimatkoilla saksalaiset viihdyttivät meitä yhteislauluilla.

Koska kaikki osallistujat (ja kouluttajat) olivat opettajia, puhuttavaa riitti ja kaikki olivat motivoituneita. Olimme erittäin kiinnostuneita toistemme oppilaitoksista ja niiden resursseista, työnkuvista, palkkauksesta ym. Mietimme miten oppilaitoksemme voisivat tehdä yhteistyötä jatkossa ja kehittelimme hankeideoita. Kaikki pitivät suomalaista koulutusjärjestelmää suuressa arvossa, ja monet haluaisivat juuri sen vuoksi hankeyhteistyötä suomalaisten oppilaitosten kanssa. Muut osallistujat opettivat peruskoulussa tai ammatillisessa koulutuksessa. Mainostin Omnian monipuolisuutta, jotta koulutuksesta saataisiin mahdollisimman suuri anti hankkeille jatkossa. Kurssin aikana piti suunnitella ryhmätyönä hankesuunnitelma, minkä suoritin yksin otsikolla ”Improving Intercultural Teaching Competencies In Omnia Espoo Adult Education Centre”, koska Espoon työväenopisto poikkesi paljon muista oppilaitoksena.

Opin koulutuksessa:

  • Muissa maissa arvostetaan edelleen paljon suomalaista koulutusta.
  • Erasmus+-ohjelman kautta rahoitettava Avaintoimi 1, Learning Mobility of Individuals, on liikkuvuushanke, jonka kautta oppilaitos voi lähettää ulkomaille kenet tahansa henkilökuntaan kuuluvan, vaikka vaksin.
  • Erasmus+-ohjelman Avaintoimi 2, Cooperation for innovation and the exchange of good practices, on kansainvälinen kumppanuushanke, joka keskittyy hyvien käytäntöjen vaihtamiseen. Sen kautta toiseen maahan opiskelemaan on mahdollista lähettää myös aikuisopiskelijoita.
  • Millaisia Erasmus+-rahoituksia ja muita rahoitusmahdollisuuksia on.
  • Millaisia alustoja yhteistoiminnalle on kehitetty (kuten eTwinning).
  • Miten löytää kumppaneita ja millaiset roolit kumppaneilla on hankkeissa.
  • Miten hallinnoida saatua rahoitusta.
  • Hakemuksessa suuret sanat ovat tärkeitä, ”intercultural” tuo aina rahaa.
  • Hakemuksessa toisto on tärkeää vastauksesta toiseen.

Opin myös:

  • Haribo-karkit ovat supersuosittuja Saksassa ja nimen loppu tulee Bonnin kaupungista (alku kehittäjän nimestä).
  • Liettualaisen naisen sukunimestä näkee, onko hän naimisissa. Sukunimien päätteet ovat erilaisia. Miehen sukunimessä ei ole kuin yksi päätevaihtoehto.
  • Slovakiassa on jo toukokuussa 35–40 astetta lämmintä.
  • Unkarilaiset sanovat henkilöstä puhuessaan ensin sukunimen. Tyyliin ”Näin tänään Surakka Piian”.
  • Puolassa on hiekka-aavikko.

Oppimaani pääsen käyttämään työssäni osallistumalla seuraavan Erasmus+-hakemuksen tekoon. Lisäksi opiskelutovereistani on löytynyt yhteistyökumppaneita Omnialle.

Suosittelen Erasmus+-koulutuksia ja työn varjostamista (job shadowing) kaikille, erityisesti uusien maisemien laajentaman perspektiivin ja tavattujen ihanien kollegoiden ansiosta!

Piia Surakka, liikunnan suunnittelijaopettaja
Espoon työväenopisto, Omnia

Aika luokkatilassa

Tiedämme, että oppimisessa eri ihmisten välillä on eroja, se on selvää, mutta onko vanhojen ja nuorten oppinen kovin erilaista?

Nuorilla aivoilla ja fysiikalla luulisi olevan ylivertainen asema vanhemman ihmisen vastaaviin verrattuina. En ole lukenut juurikaan asiasta ja tietoni perustuvat lähinnä taideluokassa tekemiini havaintoihin. Perinteinen piirtäminen ja maalaaminen ovat niitä aineita, joita olen opettanut pitkään eri kouluissa ja opistoissa.

Ensimmäinen havaitsemani ero on oppimisen nopeudessa. Nuori kykenee omaksumaan uusia asioita viikoissa tai kuukausissa. Vanhemmalta se voi vaatia vuosien ajan sinnikästä työskentelyä, riippuen tietysti siitä, onko aihetta jo joskus nuorempana kokeiltu, sillä asioiden palauttaminen on aina helpompaa kuin tyhjästä aloittaminen. Myös opiskelutavat tietysti eroavat toisistaan: se joka voi keskittyä asioihin täysipäiväisesti, oppii tehokkaammin kuin satunnaisesti muutaman kerran viikossa työskentelevä. Taideopiskelija on yleensä parikymppinen, ja työväenopistolla opiskeleva joko viimeisiä vuosiaan työelämässä tekevä tai jo eläkkeellä oleva. Heidän välillään on 40–50 vuoden ikäero, ja se vaikuttaa olennaisesti jo pelkästään fyysiseen suoritukseen. Paras tapa tehdä kuvia on seisten, koska sillä tavoin kykenee näkemään paremmin omaa tekemistään, vaikkapa astumalla aina välillä pari askelta taaksepäin. Tämä ei onnistu kaikilta vanhemmilta. Pitäisi katsoa ikään kuin ulkopuolisen silmin tekemistään ja se on vaikeaa. Jo Leonardo da Vinci käski oppilaitaan käyttämään peiliä oman työnsä tarkastelussa.

Toinen olennainen eroavaisuus on motivaatio. Nuori on mahdollisesti suunnittelemassa taiteesta elämänuraa, ja vanhempi on todennäköisesti tekemässä kuvia harrastuksen vuoksi. En väitä, että kaikki taidekoululaiset ovat intohimoisia opiskelussaan tai että vanhemmat ovat jotenkin vähemmän mukana. Opiskelupaikalla on silti merkitystä, sillä se luo osaltaan ilmapiirin, joka voi olla koululuokassa inspiroiva, vaativa ja kilpailuhenkinen (jopa stressaava). Vanhempien taidekursseilla meno on enimmäkseen rentoa mutta parhaassa tapauksessa oikein innostunutta.

Kolmas ero on tietysti oppimisen tuloksissa. Nuori on kunnianhimoinen mutta yllättävän usein aika tietämätön kulttuurista ja aiempien sukupolvien saavutuksista. Hän tyytyy monesti siihen, mikä milloinkin sattuu olemaan taiteessa pinnalla, uskoen osaavansa asian kyetessään matkimaan jotakin vähäpätöistä nykytaiteilijaa. Heidän teoksensa heijastavat keskeneräisyydessään ja räväkkyydessään nuorta energiaa, mitä tietysti taideopettajat hakevatkin opiskelijoiltaan.

Vanhemmat taidekurssilaiset kantavat mukanaan omaa historiaansa ja kaikkia näkemiään kuvia. Se tekee heistä tietävämpiä ja kriittisempiä, joskus myös ylikriittisiä, mikä voi johtaa oman osaamisen vähättelyyn. Tieto on mielenkiintoinen juttu, se voi toimia lähteenä luomiselle, mutta myös halvaannuttaa. Siitä voi päästä opettajan ja työtovereiden kannustamana yli ja näin oppia nauttimaan tekemisestä.

On pari asiaa, joissa huomaan vanhojen ja nuorten taideopiskelijoiden ikäeron haihtuvan olemattomiin. Ripustaessamme näyttelyä kaikki ovat ikään katsomatta tohkeissaan ja haluavat omat työnsä esille edustavasti. Opettaja on paikalla erotuomarina, ja riidoilta säästytään, kun kaikki luottavat hänen arviointikykyynsä. Näyttelystä ollaan ylpeitä, sillä siitä voi päätellä tehdyn työn määrän ja osaamisen tason, jonka luultavasti kaikki opiskelijat (opettaja mukaan luettuna) ajattelevat hieman korkeammaksi kuin se todellisuudessa on.

Toinen samankaltaisuus on piirtäessä ja maalatessa luokkaan syntyvä keskittynyt hiljaisuus, jolloin voisi kuulla nuppineulan putoavan lattialle kuin konsanaan yo-kirjoituksissa. Opiskelijoiden tehdessä töitään pulisematta ja ravaamatta tiedän, että oppimista tapahtuu, aika kuluu kuin huomaamatta. Silloin on tapana ajatella, että aika kuluu hyvin.

Heikki Portaankorva, tuntiopettaja
Espoon työväenopisto, Omnia

Kokemuksia draamakasvatuksesta kielen opettamisessa

Kävin viime syksynä koulutuksessa nimeltään ”NYT – Draama oppimisen avuksi kouluihin”. Koulutus oli suunnattu perusopetuksen, lukion, vapaan sivistystyön, ammatillisen sekä taiteen perusopetuksen opetustoimen henkilöstölle. Tavoitteena oli antaa opettajille valmiuksia draaman käyttöön opetusvälineenä eri oppiaineissa sekä aineiden välisessä yhteistyössä. Kiinnostuin heti koulutuksesta, koska olen aina halunnut tehdä opetuksestani paljon aktiivisempaa ja toiminnallisempaa. Suurin osa kursseistani järjestetään illalla työn jälkeen ja yleensä oppilaat ovat melko väsyneitä. Haluaisin oppia erilaisia menetelmiä, joissa voisin herättää innostusta oppilaissa ja kannustaa espanjan kielen käyttöä ikään kuin luokan ulkopuolella näyttelemisen avulla.

Koulutuksessa perehdyimme draamakasvatukselliseen ajatteluun, tutustuimme erilaisiin draamatyövälineisiin sekä sovelsimme niitä käytännössä. Kävimme läpi taiteen, erityisesti teatterin, ja kasvatuksen suhteen pitkää historiaa. Taidepedagogiikassa käytetään erilaisia esteettisiä menetelmiä luomaan kokemus, joka avaa näkymän moniäänisempään maailmaan. Periaatteena on holistinen ihmiskäsitys: Ihminen on ajatteleva, aistiva, tunteva ja toimiva olento.

Koulutuksen idea oli, että opettajat kokeilivat itse erilaisia menetelmiä koko koulutusryhmän kanssa, reflektoivat niitä pienissä ryhmissä ja valitsivat muutamia omaan opetukseen sekä kirjoittavat raportin kokemuksestaan. Suunnittelin siis itse pienen harjoituksen kahdessa eri ryhmässä. En voinut käyttää draaman menetelmiä koko tunnin aikaa, koska sopivaa luokkaa ei ollut saatavilla. En myöskään uskaltanut pakottaa heitä voimakkaasti pois mukavuusalueelta liioilla draamaharjoituksilla. Molemmat ryhmät ovat kuitenkin opiskelleet kanssani jo kaksi vuotta, luottavat minuun ja meillä on rento tunnelma tunneilla.

Turvallisesti pois mukavuusalueelta

Espanja A2.2 Aún más pasos – Lisää jatkoaskelia -kurssilla teemana tällä viikolla oli menneisyyden muoto, preteriti, ja ajattelin soveltaa harjoitusta ”elämäntarina yhdessä minuutissa”. Koska tarkoituksena oli käyttää preteritin muotoja vieraalla kielellä, en voinut pyytää opiskelijoita aloittamaan harjoitusta ilman aikaa valmistautumiseen. Jos harjoitus olisi ollut suomeksi, se ei olisi tukenut oppimistavoitetta. Edellisellä tunnilla annoin kotitehtäväksi tutustua jonkun kuuluisan henkilön elämäkertaan ja kirjoittaa pieni teksti. Ajattelin, että tämä auttaisi valmistelemaan omaa elämäntarinaa lyhyenä kertomuksena lyhyessä ajassa. Opiskelijat kertoivat oman elämäntarinansa ensin parin kanssa ja sitten koko luokalle.

Espanja A1.3 Jatkoaskelia -kurssilla teemana on ollut gerundi ja refleksiiviverbit. Ajattelin käyttää ”valehtelija”-harjoituksen yksinkertaistettua versiota, jossa yksi tekee keskellä miimisesti jotain toimintaa ja muut arvaavat mistä on kyse käyttämällä gerundi-rakennetta. Selitin tehtävän ja oppilaat vaikuttivat jännittyneiltä mutta myös innokkailta. Harjoitus sujui hyvin ja oppilailla oli hauskaa. He arvasivat heti, mistä toiminnasta on kyse, mutta eivät vastanneet heti, koska eivät muistaneet, mitä se oli espanjaksi, mutta silloin muut kaverit auttoivat. Vieras kieli selvästi hidasti reagoimista, mutta oppilaat huomasivat, että on mahdollista käyttää vierasta kieltä myös spontaanisti ja vuorovaikutuksella tavalla.

Molemmissa kokeiluissa kysyin opiskelijoilta harjoituksen jälkeen, mitä mieltä he olivat kokemuksesta, ja he sanoivat, että he pitivät siitä kovasti, ja että jatkossa voisimme tehdä lisää samantyyppisiä harjoituksia. Mielestäni siis aina kannattaa kokeilla jotain uutta. Opiskelijat myös nauttivat siitä, kunhan harjoitus tehdään rauhallisesti ja rennossa tunnelmassa. Aikuiset uskaltavat kokeilla uutta, kun se on mielekästä, hauskaa, turvallista ja tukee täysin oppimistavoitetta.

Isabel Granados Hidalgo, espanjan tuntiopettaja
Espoon työväenopisto, Omnia

Digiajan kansalaistaitoja jatkuvan oppimisen toimintamallilla?

Kuvaus VM:n AUTA-hankkeen digituen mallista
Valtiovarainministeriön AUTA-hankkeen digituen toimintamalli.

Tekniikan maailmassa julkaistun artikkelin mukaan miljoona suomalaista ei osaa käyttää tietokoneita juuri lainkaan (TM 5.1.2020). Valtiovalta on onneksi herännyt digitaitojen puutteellisuuteen. Digitalisaation edistäminen sisältyy hallitusohjelmaan ja tavoitteena on, että Valtiovarainministeriön AUTA-hankkeessa kehitetty digituen toimintamalli olisi käytössä koko maassa (toimintamalli, ks. kuva).

Mallissa Valtiovarainministeriö vastaa digituen valtakunnallisesta ohjauksesta, alueellisesta koordinoinnista ja kehittämisestä taas maakuntatason toimijat. Digituen tuottajia, siis niitä, jotka varsinaisesti kohtaavat ja auttavat tuen tarvitsijoita, ovat esimerkiksi kirjastot ja järjestöt. Tuen tuottajiin lukeutuvat eittämättä myös kansalaisopistot.

Valtiovallan pyrkimys on hyvä – riittävätkö toimenpiteet?

Syitä nykytilanteeseen on nähdäkseni (ainakin) kaksi. Näyttää siltä, ettei julkisten palveluiden digitalisaatiota ole koordinoitu valtakunnallisesti vaan kukin toimija on digitalisoinut palveluitaan tahollaan. Yhteinen kokonaiskuva ja visio, näkemys siitä, mihin ollaan menossa ja miten visio saavutetaan, on jäänyt epäselväksi. Kun palveluita sitten on lähdetty digitalisoimaan, mielessä on ollut kykenevä kansalainen – kansalainen, jolla ei ole fyysisiä rajoitteita, jolla on varaa laitteisiin, joka osaa suomea ja ymmärtää julkisten palveluiden kapulakieltä ja ennen kaikkea: joka osaa käyttää sujuvasti tieto- ja viestintätekniikkaa.

Näin siis teoriassa. Todellisuudessa Suomessa kuitenkin on, kuten edellä totesin, iso joukko ihmisiä, jotka eivät osaa tai halua käyttää nettiä ja/tai älylaitteita tai jotka eivät syystä tai toisesta pysty niitä käyttämään. Edes kaikki nuoret eivät ole diginatiiveja: somettaminen voi onnistua loistavasti, viranomaispalveluiden käyttö ei.

Digiosaaminen koulutusjärjestelmän läpileikkaavaksi teemaksi

Valtiovarainministeriön ehdottama malli ei näin ollen välttämättä riitä. Olisi luotava digitaalisen osaamisen jatkuvan oppimisen malli, jossa otettaisiin huomioon koko ajan kehittyvät digitaaliset palvelut.

Digiosaaminen olisi koko koulutusjärjestelmän läpileikkaava teema. Lapsille ja nuorille taitoja opetettaisiin niin peruskoulussa, lukiossa, ammattikoulussa, ammattikorkeakoulussa kuin yliopistossa. Työelämän ulkopuolella olevat, työttömät, pienituloiset ja seniorit voisivat hankkia digitaalista osaamista kansalaisopistojen edullisilta kursseilta. Vapaa sivistystyö mahdollistaisi myös työssäkäyvien taitojen päivittämisen ja osaamisen lisäämisen. Olisi kenties hyvä pohtia sitäkin, voisivatko työnantajat osallistua osittain kustannuksiin.

Yhteistyö ja jatkuva oppiminen avainasemassa

Koulutusjärjestelmän lisäksi mukaan tarvitaan Valtiovarainministeriön mallissa mainittujen toimijoiden, kuten järjestöjen ja kirjastojen, tarjoamaa henkilökohtaista opastusta, jossa voidaan ratkoa yksittäisiä ongelmia. Myös viranomaisilla on oma tärkeä roolinsa: hallintolain (434/2003) mukaan viranomaisilla on velvollisuus neuvoa palveluiden käytössä. Kaikkien digitukea- ja opetusta antavien toimijoiden resurssit onkin turvattava.

Haaste on suuri muttei mahdoton. Taklaamiseen tarvitaan eri toimijoiden yhteistyötä ja mahdollisuus oppia digitaitoja läpi elämän. Espoon työväenopistossa onkin kehitetty eri toimijoiden yhteistyöhön perustuvaa digituen mallia Sähköisen asioinnin ABC -hankkeessa.

Anu Salmela, projektipäällikkö
Espoon työväenopisto, Omnia

Los geht’s! Aitoja kohtaamisia ja käytännönläheistä vieraan kielen oppimista saksan kielen keskustelukurssilla

Kannattaako Pietarissa käydä paikallisessa banjassa ja mikä on sen ero suomalaiseen saunaan? Ja miten voisi selittää saksankieliselle löyly-sanan merkityksen…?

Saksan kielen keskustelukurssilla Espoon työväenopistossa tutustumme opiskelijoiden kanssa saksan kieleen ja moninaiseen kulttuuriin eri näkökulmista. Osallistuminen Espoon työväestön kurssille tarjoaa lisäksi oivan mahdollisuuden tutustua uusiin ihmisiin ja heidän ajatuksiinsa ja samalla laajentaa omaa maailmankuvaa. Kursseille osallistuu kirjava joukko eri-ikäisiä ihmisiä eri ammateista ja taustoista. Nuorin osallistuja on ollut kaksikymppinen, kun taas vanhin keskustelukurssin opiskelija oli lähes kahdeksankymmentä vuotta vanha.

Saksan kielen kurssilla on rajattu sisältö ja ohjelma, mutta se kehittyy opiskelijoiden ehdoilla. Omalla persoonallisuudellaan jokainen opiskelija vaikuttaa siihen, että kurssi elää tavallaan omaa ”elämäänsä”. Kun keskustelukurssin opiskelijat tutustuvat toisiinsa paremmin kurssin edetessä, oma mielipide on helpompaa ilmaista vapaammin. Samalla keskustelu siirtyy luontevasti aiheesta toiseen. Puhutaan saksankielisten maiden jouluperinteistä tai suomalaisesta arjesta kuten kirkasvalolaitteen hyödyistä pimeänä vuodenaikana – auf Deutsch.

Saksan kieli ei ole pelkästään oppimissisältöä vaan myös ilmaisun väline – se tekee oppimisesta tehokasta ja merkityksellistä. Jo kasvatustieteen perusopinnoissa todetaan, että asiat opitaan parhaiten, jos oppimissisältö kytkeytyy oppijan oman elämään ja kokemuksiin. Parhaimmillaan oppiminen keskustelukurssilla voi olla hauskaa, tehokasta ja sosiaalisesti rikastavaa.

Kurssille osallistumiseen taitaa sisältyä jopa yhteiskunnallinen ulottuvuus. Työväenopiston kurssi edustaa konkreettista ja käytännönläheistä tapaa opiskella ja kohdata erilaisia ihmisiä. Nykyistä mediayhteiskuntaa kritisoidaan yhä useammin siitä, että moni ihminen elää omassa sosiaalisessa kuplassaan, jossa samalla arvopohjalla ajattelevat ihmiset vain vahvistavat omassa ryhmässä vallitsevia mielipiteitä. Eläminen sosiaalisen median kuplassa voi pahimmillaan johtaa siihen, että ei enää vaivaudu kohtaamaan ihmisiä ja kuuntelemaan heidän mielipiteitään kasvokkain.

Saksan kielen keskustelukurssilla pääset vaihtamaan ajatuksia kanssaihmisten kanssa erilaisista aiheista – ja samalla laajennat saksan kielen sanastoasi ja harjoittelet lauserakenteita käytännössä! 😉

Herzlich Willkommen!

Roland Buhre, saksan kielen tuntiopettaja
Espoon työväenopisto, Omnia

”Bruschetta-sääntö”

Onko italian kieli helppoa vai vaikeaa? Kielen opiskelua aloittavilla on usein ajatuksena italian olevan helppoa, koska kieltä luetaan samoin kuin kirjoitetaan. Mutta onko asia todella näin? Pyytäkääpä italian opiskelijaa lukemaan teille muutamia sanoja kuten esimerkiksi bruschetta, ghiaccio, chiacchierare, esercizio (paahdettu leipä, jää, jutella ja tehtävä) ja heti nousevat pintaan ensimmäiset ongelmat. Näin käy myös monille, jotka ovat opiskelleet italiaa jo muutamia vuosia. Juuri tästä syystä avatessamme jokaisen italian oppikirjan löydämme ensimmäisten kappaleiden joukosta ääntämiselle varatun osion. Tätä osiota ei ole syytä aliarvioida!

Mitä jos löydätte itsenne kesällä italian kuumuudesta ja haluatte tilata bruschetta e acqua frizzante con ghiaccio” (paahdettua leipää ja hapollista vettä jäiden kanssa)? Ja välttääksenne joutumasta noloon tilanteeseen ääntämällä sanoja bruschetta, frizzante ja erityisesti ghiaccio, olette pakotettuja tilaamaan jotain muuta tai juomaan juomanne ilman jäitä? Rohkeimmat teistä saattaisivat toki yrittää sanojen lausumista ja tarkkailemalla tarjoilijan ilmeitä päätellä, osuiko ääntäminen oikeaan.

Jättäkäämme sana frizzante ([fridˈdzante] tai [fritˈtsante] – hiilihapollinen vesi) sivuun ja samalla konsonantti Z, joka on suomalaisille kuin ”piru maan päällä”, samalla tavoin kuin minulle vokaalit ö, ä ja y ovat edelleen kuin tutkimaton maa. Keskittykäämme sanoihin bruschetta ja ghiaccio tai paremminkin konsonantteihin C ja G.

Tässä tulee niiden ääntämistä koskeva sääntö. C ja G ääntyvät pehmeinä eli [ʧ] ja [ʤ], kun niitä seuraa e tai i. Facile! ([ˈfaʧile] – helppoa!). Muista kuitenkin, että usein C:n ja G:n jälkeinen i ei äänny, joten ghiaccio on [ˈgjatʧo]. Tässä vielä muita esimerkkejä:

ceci ([ˈʧeʧi] – kikherneet)
arancia ([aˈranʧa] – appelsiini)
aceto ([aˈʧeto] – viinietikka)
impacciato ([impatˈtʃato] – vaivautunut)
ciuffo ([ˈʧuffo] – hiustupsu)
gelato
([ʤeˈlato] – jäätelö)

Toisaalta C ja G ääntyvät kovina eli [k] ja [g], kun niitä seuraa jokin muu kirjan. Myös ennen H-kirjainta. Joten edellä mainittu kuuluisa bruschetta” on siten [brus ‘ ketta]! Sanan ääntäminen on siten yksinkertaista ja helppoa, kuten tämä ihana välipala itsekin. Sama sääntö eli ”bruschetta-sääntö” koskee myös sanoja: chiacchierare ([kjakkjeˈrare] – jutella), arricchire ([arrikˈkire] – rikastuttaa) ja maccheroni ([makkeˈroni] – makaroni).

Italian ääntämistä koskevia sääntöjä ei ole aivan vähän, ja poikkeuksia on paljon. Ääntämisen hallinta vaatii siten aikaa ja tehtävien tekemistä (esercizio ([eserˈtʃittsjo] – tehtävä)), mutta mikään ei ole mahdotonta! Virheiden tekeminen kuuluu osana kielten opiskeluun, ja selvää on, ettei kukaan ole seppä syntyessään. Sbagliando s’impara!” virheitä tekemällä oppii! Ja muistakaa, että viime kädessä italiassa voi aina käyttää käsimerkkejä :).

Enrico Di Nardo, italian tuntiopettaja
Espoon työväenopisto, Omnia

Stand up -koomikoksi?

Mikä voisi enemmän kiehtoa ja pelottaa kuin ajatus esiintymisestä elävän yleisön edessä, omana itsenään, omilla jutuillaan, joiden keskeisin tarkoitus on saada yleisö nauramaan, ja paljon.

Stand up -komedian  tekemiseen perehdyttäminen on matka itsetuntemukseen. Kun olemme ymmärtäneet perusteet naurun synnystä, vitsien rakenteesta, juttujen ideoinnista, esiintymiseen liittyvistä tekniikoista, yleisön kohtaamisesta, komedian rytmistä, jää jäljelle vain pelko ja kysymys siitä kuka minä olen. Aluksi me pelkäämme, ettemme muista juttujamme tai että unohdamme seistä valossa, esitellä itsemme, lopettaa ajoissa. Me pelkäämme metelöivää yleisöä, välinpitämättömyyttä, hiljaisuutta. Lopulta me pelkäämme, ettei meidän tapaamme nähdä, kokea ja ilmaista elämän koomisia ja joskus kipeitäkin puolia, saa osakseen hyväksyntää. Ettei minua hyväksytä sellaisena kuin olen. Tässä ja nyt. Rakastakaa minua, rukoilee jokainen koomikko yleisöltään.

Jos komediakurssista voisi toivoa jotain jäävän opiskelijan reppuun, niin se olisi armollisuus ja rakkaus omaa elämää kohtaan. Tämä on minun elämäni. Tällainen minä olen. Tämä on minun tarinani ja nämä ovat minun ajatuksiani. Komedian ja huumorin näkökulmasta tasa-arvo toteutuu meidän kaikkien osalta, sillä kaikkien tarinat ovat hyviä ja jokainen elämä arvokas. Kun vielä saamme tuon hyvän elämämme muotoiltua tahtomaamme rakenteeseen, niin se voi lopulta muodostua ehtymättömän naurun ja lohdutuksen lähteeksi tuhansille ja taas tuhansille ihmisille.

Jokainen elämä on naurun arvoinen.

Pete Harju stand up -koomikko ja tuntiopettaja
Espoon työväenopisto, Omnia

Myytinmurtajat Olympiakomitean ”Naiset vaikuttajina liikunnan pelikentillä” -johtamiskoulutuksessa

Naiset liikunnan pelikentillä -koulutukseen osallistujat
Naiset liikunnan pelikentillä -koulutukseen osallistujat, kuva: Niina Hänninen, Olympiakomitea

Viime keväänä Olympiakomitean järjestämästä ”Naiset vaikuttajina liikunnan pelikentillä” -johtamiskoulutuksesta alkoi kiertää tiuhaan tahtiin tiedotteita urheiluseurojen ja eri liikuntaorganisaatioiden viestintäkanavissa. Koulutus tuntui herättävän laajalti kiinnostusta. Myös Espoon työväenopiston liikunnan, terveyden ja hyvinvoinnin tiimi lähetti meille liikunnan tuntiopettajille tiedotteen koulutuksesta ja kannusti kaikkia kiinnostuneita hakemaan siihen mukaan.

Minua ei tarvinnut kovin paljon houkutella hakemaan. Intohimo työtäni kohtaan toimi motivaattorina koulutukseen hakeutumisessa. Urheiluseurassa tekemäni vapaaehtoistyö on opettanut minulle paljon ja se on avannut silmäni myös monia urheiluun liittyviä epäkohtia kohtaan. Omiin kokemuksiini perustuen haluan olla mukana uudistamassa liikunnan ja urheilun alaa tasa-arvoisempaan suuntaan ja samalla työskennellä lasten ja nuorten hyvinvoinnin ja harrastustoiminnan laadun parantamisen puolesta.

Näiden tärkeäksi kokemieni asioiden takia hakematta jättäminen ei ollut minulle edes todellinen vaihtoehto – koulutus oli mielestäni niin mielenkiintoinen, että päätin heti ilmoituksen nähtyäni jättää hakemukseni. Olin nimittäin jo vuonna 2017 hakenut Olympiakomitean käynnistämään ”Johtaa kuin nainen” -pilottikoulutukseen, mutta en pettymyksekseni saanut silloin paikkaa. Päätin jo tuolloin kokeilla onneani uudelleen, mikäli tilaisuus siihen tulisi eteen. Tällä kertaa onni potkaisi ja minut valittiin varasijalta mukaan koulutukseen. Oloni oli ja on edelleen kiitollinen, että pääsin tälle huikealle opintomatkalle mukaan!

Miksi tällaiselle koulutukselle on sitten ylipäänsä tarvetta? Eikö meillä Suomessa, tasa-arvon edelläkävijämaassa ole jo asiat tältä osin kunnossa? Vaikka urheilun ja liikunnan ala on hyvin moninainen ja dynaaminen, on se silti tutkimusten ja tilastojen valossa hyvin sukupuolittunutta. Suurin osa urheilujohtajista on vielä tänäkin päivänä miehiä. Minulle tämä ei ollut yllätys, koska oma urheilutaustani jalkapalloilijana ja kokemukseni arkielämästä joukkueurheilun parissa tukee tätä näkemystä. Toki tässäkin on lajikohtaisia eroavaisuuksia. Esimerkiksi voimistelussa ja taitoluistelussa toimii paljon naisia ja heitä on myös johtavassa asemassa, kun taas esimerkiksi palloilulajien maailma on vieläkin melko maskuliininen.

Sukupuolten välinen epäsuhta ei ole jäänyt huomaamatta Olympiakomiteassa. Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämiseksi se on tänä vuonna käynnistänyt kaksi liikunnan ja urheilun alalla toimiville naisille suunnattua johtamiskoulutusta. Koulutusten tavoitteena on vahvistaa naisten johtamisosaamista ja kannustaa naisia hakeutumaan rohkeammin urheilun johtotehtäviin.  Sosiaali- ja terveysministeriön myöntämän ESR-rahoitteisen ”Naiset vaikuttajina liikunnan pelikentillä” –koulutuksen (2019–2021) kohderyhmänä ovat paikallisella ja alueellisella tasolla toimivat naiset, joilla on työpaikka tai luottamustehtävä urheiluseurassa tai muussa alueellisessa liikuntaorganisaatiossa. Jane ja Aatos Erkko -säätiön rahoittama ”Johtaa kuin nainen” -koulutuksen (2019–2020) kohderyhmänä taas ovat valtakunnallista tai kansainvälistä johtotehtävää tavoittelevat liikunnan alalla vaikuttavat naiset.

Naiset vaikuttajina liikunnan pelikentillä” -koulutuksia tullaan järjestämään kaksi vuosien 2019–2020 aikana, ja niihin valitaan hakemusten perusteella yhteensä 60 naista. Koulutus rakentuu viidestä lähijaksosta ja niiden lisäksi järjestetään alueellisia seminaareja ja oppimisen tueksi tarkoitettuja webinaareja. Jokainen koulutukseen osallistuja vahvistaa oppimistaan oman mentorin kanssa käymillään keskusteluilla ja toteuttaa omassa ympäristössään tasa-arvoa edistävän konkreettisen työn tai projektin. Koulutuksen kouluttajakaarti koostuu asiantuntijoista, jotka ovat toimineet pitkään urheilun ja liikunnan alalla, edistäneet tasa-arvoa tai tutkineet sukupuolten välistä johtamista.

Pilottikoulutusta oli ylistetty sen verran paljon, että lähdin ensimmäiseen Clarion Hotel Helsinki Airportissa 28.–29.9. pidettyyn lähijaksoon odottavin mielin. Sali oli täynnä energisiä, omasta työstään innostuneita naisia, ja tunsin oloni heti tervetulleeksi. Tunnelma koulutuksessa oli jo ensi hetkistä lähtien hyvin avoin ja keskittynyt, kun aloimme miettiä yhdessä kouluttajien johdolla, miten johtamiseen ja sukupuolirooleihin liittyviä myyttejä voidaan murtaa. Ensimmäisenä päivänä valmentaja Eva Valtanen (Mielivaltanen) johdatti meidät itsetuntemukseen ja itsensä johtamiseen. Professori Janne Tienari (Hanken) taas sai meidät pohtimaan johtamista, sukupuolten välistä tasa-arvoa ja niihin liittyviä myyttejä. Lähijakson toisena päivänä tutkimuspäällikkö Nina Laakso (SUEK) avasi meille urheilujohtamisen eettisiä näkökantoja ja urheilujohtamisen nykytilaa. Päivän huipensi tasa-arvotyötä liikunnan parissa tehneen konkarin Raija Iisalo-Mattilan elämäntarinan kuuleminen.

Viikonlopun jälkeen oloni on vaikuttunut koulutuskokonaisuuden annista ja mietin mitä kaikkea uutta ja innostavaa on vielä luvassa. Jo tällä ensimmäisellä lähijaksolla olen saanut tutustua uusiin ihmisiin, verkostoitua ja jakaa kokemuksia liikunnan ja urheilun alalla vaikuttavien ammattilaisten kanssa. Keskustelu yli lajirajojen on jo nyt poikinut paikallisia yhteistyökuvioita. Välillä oloni koulutusviikonlopun aikana oli jopa hieman epätodellinen – olenko todella osa tätä ammattitaitoista ja osaavaa porukkaa?

Viikonlopun opintoannin jälkeen jäin myös pohtimaan, miten valtavan suuri merkitys avoimella, positiivisella ja suvaitsevaisella suhtautumisella on oppimiseen ja itsensä kehittämiseen. Jos suhtautuisimme aina hyväksyvästi meille entuudestaan tuntemattomiin ihmisiin ja asioihin niin kuinka paljon enemmän voisimmekaan oppia uutta toisiltamme ja samalla kehittää osaamistamme? Mihin saakka se voisi viedä meidät elämässämme?

Tutkimuspäällikkö Nina Laakso SUEK:sta muistutti meitä kouluttautujia, että alati muuttuvassa maailmassa elinikäinen oppiminen on erittäin tärkeää uudistumisen ja kehittymisen kannalta. Tässä on paljon yhteistä Espoon työväenopiston kanssa, jossa elinikäinen oppiminen on toiminnan keskiössä ja yhdenvertaisuusperiaatteen mukaisesti erilaisia oppimismahdollisuuksia tarjotaan erilaisista taustoista tuleville ihmisille. Edistämällä ihmisten hyvinvointia ja tarjoamalla hyvinvointipalveluja eri ihmisryhmille, osallistuu Espoon työväenopiston liikunnan ja terveyden tiimi osaltaan suomalaisen urheilun ja liikunta-alan johtamiseen, ja näin se on myös tärkeässä asemassa parantamassa ihmisten välistä tasa-arvoa.

Koska liikuntaan ja urheiluun liittyy paljon tunteita, voivat ne toimia ihmisiä yhdistävänä tekijä, murtaa raja-aitoja ja ennakkoluuloja. Lopulta sillä, olemmeko miehiä vai naisia, ei ole juurikaan merkitystä. Yhdessä olemme niin paljon enemmän!

Työväenopiston liikunnan, terveyden ja hyvinvoinnin kursseille voit tulla jakamaan ajatuksiasi, oppimaan ja verkostoitumaan erilaisen ihmisten kanssa. Kurssit ovat auki kaikille – sukupuoleen katsomatta! #naisetvaikuttajina #urheillaanihmisiksi

Tanja Näkki, liikunnan ja terveyden tuntiopettaja
Intohimoinen liikunnan, hyvinvoinnin ja tasa-arvon puolestapuhuja
Espoon työväenopisto, Omnia

 

Ps. Olympiakomitea käynnistää ”Naiset liikunnan pelikentillä” -koulutuksen toisen koulutuserän helmikuussa 2020. Haku tähän alkaa viikolla 44. Hae mukaan, mikäli haluat olla mukana edistämässä tasa-arvoa urheilun ja liikunnan saralla!

Lisätiedot: https://www.olympiakomitea.fi/olympiakomitea/vastuullisuus/tasa-arvo/naiset-vaikuttajina-liikunnan-pelikentilla/

 

Ihastu Intiaan

Aloin opettaa syksyllä Espoossa bollywood-tanssia, ja tunneilla on ollut mitä mahtavin meininki. Oppilaat ovat kiitelleet opistoa siitä, että vihdoinkin bollywood on rantautunut Espooseen!

Bollywood-tanssi on iloista, hikistä ja mukaansa tempaavaa! Tanssissa ei keskitytä liikaa tekniikkaan vaan enemmänkin esiintymiseen ja ilmeisiin. Bollywood on intialaista elokuvamusiikkia, joka ottaa vaikutteita intialaisista kansantansseista sekä länsimaisista tanssityyleistä, hip hopista, jazzista, vatsatanssista ja periaatteessa mistä vain – taivas on rajana!

Bollywood-tanssin kautta olen tutustunut ja ihastunut intialaiseen kulttuuriin. Intialainen kulttuuri on äänekästä, värikästä ja mielenkiintoista. Intialaiseen kulttuuriin kuuluu perhekeskeisyys, hyvä ja mausteinen ruoka sekä temppelijuhlien värittämä kalenteri. Intialaisessa kulttuurissa parasta mielestäni on toisista välittäminen ja vieraanvaraisuus.

Jos bollywood-tanssi on sinulle vielä vierasta, niin kehotan lämpimästi tutustumaan siihen joko opistotuntien kautta tai ihan vain musiikkivideoita katsellen. Intialaista musiikkia on laidasta laitaan joka tunnelmaan. Suosittelen myös lämpimästi intialaisia elokuvia, jotka ovat rantautuneet myös Netflixiin. Suosittelen mm. elokuvia Taare zameen par, Dangal sekä Happy New Year. Näihin voisi vaikka opiston loma-ajalla tutustua?

Opisto tarjoaa bollywood-tanssin lisäksi joogaa, intialaisen ruuan kursseja ja intialaisen päähieronnan kursseja. Näillä kursseilla saat pilkahduksen Intiaa ja jos olet niin kuin minä niin ihastut ikihyviksi.

Ihanaa syksyä kaikille!

Iida Kärki, tuntiopettaja
Espoon työväenopisto, Omnia

 

Espoon Opistoteatteri – uutta kotimaista draamaa

TOIVO kurkistaa kirjojen alta

Olen ohjannut Espoon Opistoteatteria syksystä 2014 alkaen. Eli nyt on siis menossa jo kuudes kausi. Ensimmäisellä kaudella valikoitui näytelmäksi Tuomas Timosen vuonna 2010 kirjoittama Meganin tarina. Näytelmä perustuu tositapahtumiin, se kertoo nettikiusaamisesta, joka lopulta ajaa 14- vuotiaan Meganin itsemurhaan. Aihe on raju, ja ikävä kyllä, edelleen ajankohtainen. Toisena kautena oli vuorossa hieman kevyempi teksti; Marita Kärkkäisen vuonna 2015 kirjoittama komedia Lähde. Näytelmä kertoo komedian keinoin nykypäivän ilmiöistä pankinjohtajan, toimittajan ja terapeutin näkökulmista.

Kolmanteen kauteen valmistautuessani huomasin, että valmiita näytelmiä, jotka ovat kiinni tässä päivässä, tai joista löytyy kosketuspintaa nykyhetkeen, on tosi vaikea löytää. – Tai hyviä näytelmiä kyllä löytyy runsaastikin. Mutta sellaisia näytelmiä, joissa on rooleja 10-14 henkilölle, joista n. kolme neljäsosaa on naisia, ei juurikaan löydy. Ja koska kaksi ensimmäistä ohjaustani Opistoteatterissa olivat kotimaista draamaa, sain ajatuksen, että uusi kotimainen draama voisi olla Espoon Opistoteatterin taiteellinen linja. Ja koska olen aiemminkin kirjoittanut näytelmiä, niin miksi en voisi siis kirjoittaa niitä Opistoteatterille.

Ensimmäinen tekstini oli HYPPY-näytelmä mahdollisuuksista ja mahdottomuuksista. jonka ensi-ilta osui Suomen 100-vuotis juhlavuoteen. Näytelmä on episodimainen kertomus ihmisistä Suomessa erilaisten muutosten keskellä. Seuraavaksi oli vuorossa Haikea komedia Missä on Ruben?  joka kertoo yksinäisyydestä, rakkaudenkaipuusta ja mielikuvituksen voimasta. Viime keväänä sai ensi-iltansa näytelmä Pahaa unta. Kyseessä on jännitysnäytelmä/draama, jossa sukelletaan suomalaisen yhteiskunnan arkeen, dekkarin rakennetta unohtamatta.

Tämän kauden harjoitukset alkoivat syyskuun alussa. Ryhmästä noin puolet ovat uusia, joten ryhmäytyminen oli erityisen tärkeää. Myös erilaisia teatteriharjoituksia tehtiin, kunnes neljännellä harjoituskerralla oli vuorossa roolitus ja uuden tekstin luku. Joka vuosi tämä on ensi-illan ohella ehkä kauden jännittävimpiä hetkiä. Tällekin kaudelle kirjoittamani näytelmä pureutuu hyvin ajankohtaiseen teemaan: masennukseen. Näytelmän nimi on TOIVO ja sen ensi-ilta koittaa 28.3.2020 Karasalissa.

TOIVO on paikoin absurdi ja jopa riehakaskin kertomus masennuksesta. Masennus on hyvin yleinen kansantauti, johon sairastuu jossakin elämänsä vaiheessa noin joka viides suomalainen. Ilona tutustuu masennukseen yläasteikäisenä; Iso M lupaa ystävyydestä pitkää, ellei jopa ikuista. Myös DJ Panic Attac väijyy taustalla. Vaikka mustuus täyttää mielen, etsii Ilona toivonmurusia, yhteiskunnan turvaverkoista, ystävistä ja parisuhteesta, välillä paremmalla ja välillä huonommalla menestyksellä. Sillä:” Tämmöstä vuoristorataa tää on.”     Futuristi Elina Hiltunen kirjoittaa kirjan Masennuksesta selviää alkusanoissa: ”Toivo on masentuneelle tärkein voimavara: toivo siitä, että mustuus joskus väistyy ja että voin taas jatkaa elämää pysähtyneisyydestä.” Yllä oleva sitaatti kiteyttää hyvin näytelmän TOIVO tausta-ajatuksen.

Espoon Opistoteatteri on siis vahvasti kiinni nyky-yhteiskunnassa. Käsittelemällä tämän päivän teemoja pystymme ryhmänä löytämään erilaisia tulokulmia ja ajatuksia, sekä oppimaan uutta ympärillä olevasta maailmastamme. – Maailmasta, jossa tarvitaan toivoa.

 

Heikki Häkkä, Espoon Opistoteatterin ohjaaja/opettaja
Espoon työväenopisto, Omnia