”Minä raportoin mielelläni: ikinä ei ole yhtä hiljaista kuin lokakuussa” – pari sanaa ryhmässä lukemisesta

Kirjoittamaan ei voi oppia lukematta, ja siksi  työväenopiston runoryhmässä luetaan vähintään yhtä paljon kuin kirjoitetaan. Jaettu lukeminen on ihmeellistä: runon kanssa ei olekaan yksin vaan se avautuu myös muiden katseiden valossa.

Luemme ryhmän omia tuotoksia, mutta joka kerta myös julkaistuja runokirjoja. Viimeksi avasimme Tua Forsströmin uuden kirjan Merkintöjä, jonka pohjalta laadin porukalle myös kotitehtävän.

Mikä ihmeellinen pieni kirja.  Tua Forsströmin runoissa on esille kirjoitettuna se, mihin vain runo kykenee. Kirkas, jopa näennäisen yksinkertainen kieli pudottaa arvaamattomiin syvyyksiin: tunteen, muiston, kaiken aikaa elävän kokemuksen tasalle. ”Kaikilla on kiire, Sirkka kirjoittaa/ mutta ei se kannata rakas ystävä/ ja unessa sataa lakkaamatta lunta / pienillä asemilla sataa lunta”.

Runoryhmässä ollaan etsimässä jokaisen kirjoittajan omaa ääntä, ja selväksi käy, että ääniä on yhtä monta kuin puhujiakin. Ei ole mitään yhtä, oikeaa runoutta, eikä myöskään ole sapluunaa, jonka avulla runoa voi kirjoittaa tai lukea. Kaikki runous ei kosketa kaikkia, se on selvää. On löydettävä myös lukijana ne runoilijat, jotka tuntuvat omilta, joita vasten voi omaa kirjoittamistaan peilata. Siksi luemme monenlaista vuoden mittaan.

Tua Forsströmin Merkintöjä on kirja, joka vie lukijansa maisemaan. Se maisema tuntuu Forsströmin runoja rakastavalle tutulta: on lumisadetta, pisaroita kuusenoksilla, jotain kimmeltävää, lumoavaa, vettä, sen viileyttä. Merkintöjä on melankolinen kirja, jossa puhutaan lapsen kuolemasta, kaivataan poissaolevaa. Samaan aikaan se on lohdullinen, lämpöä säteilevä ja keveä kädessä. ”Keveys vedessä / Keveys kun nousee vedestä / Tuntuu kuin leijuisi, tarkoitan sitä todella/ Tuulessa kuoria ja höyheniä”.

Kun luemme runoja maanantai-iltojen istunnoissamme, on usein hiljaista. Runosta on vaikea lähteä sanomaan mitään, mikä ei tuntuisi rikkovan sen eheyttä. Joskus voi olla myös vaikea päästä runon sisälle. Luettuamme hiljaa yhdessä joku alkaa puhua, kertoa siitä, mitä teksti nostaa mieleen. Sanat saavat olla hapuilevia, kurkottavia. Oikeita tai vääriä vastauksia ei ole. Ei ole ehkä mitään vastauksia, vain lisää kysymyksiä.

Runon luonne avautuu lukemalla ja odottamalla. Tua Forsströmiä, niin kuin muitakin runoilijoita, luetaan ryhmässä siksi, että se saisi omat sanat liikkeelle. Merkintöjä-kirjassa on runosarja, jonka jokaisen runon nimi on ”Siitä että oppii eikä unohda”. Runoudesta saatu oppi menee ihon alle, jää sinne, tuntuu ja vaikuttaa. ”Jos unilla on koti on se ehkä tämä / ranta missä mustarastas laulaa iltaisin/ kallion varjossa missä pidämme toisiamme kädestä / ja leikimme ja olemme aina yhtä vanhoja.”

Johanna Venho, tuntiopettaja
Espoon työväenopisto, Omnia

(Otsikko ja runositaatit kirjasta Tua Forsström: Merkintöjä, Siltala 2018.)