Muistot kirjoittamisen rakennepuina

 

Kuvassa allekirjoittanut ja Espoon työväenopiston Mielikuvista kielikuviksi -kirjoittajakurssin opiskelijoita seuraamassa, syntyykö muistojen pohjalta pitkällä kynällä romaania ja lyhyellä kynällä novellia tai runoa. Kuva: Riitta Happonen

Kirjoittaminen on kuin talon rakentamista; kirjoittaja on arkkitehti, kirvesmies ja maalari. Kuten töllin teossa, kirjoittamisessakin tarvitaan monenlaisia aineksia. Muistot eivät ole niistä vähäisimpiä. Kaikkea ei tarvitse keksiä, vaikka kirjoittaa fiktiotakin. Kirjoittaja voi hyödyntää itselle ja muille sattunutta sepitteellistä tarinaa synnyttäessään. Todelliset kokemukset luovat fiktiolle yhtä tukevan perustuksen kuin laadukkaasti valmistettu sokkeli pirtille. Reaalimaailman sattumuksista kirjoittaja voi saada materiaalia tarinansa henkilöhahmojen ja henkilöasetelmien luomiseen ja myös ideoita juonen rakentamiseen. Fiktio tarvitsee faktaa, mutta fiktiivisen teoksen päämääränä ei ole todellisuuden jäljentäminen vaan todellisuuden vaikutelman luominen. Näin ollen kirjoittaja voi muuntaa reaalimaailmasta saamiaan aineksia fiktiivisen tarinan kokonaisuuden kannalta tarkoituksenmukaisiksi. Esimerkiksi henkilöhahmoja rakentaessaan kirjoittaja voi yhdistää yhteenkin hahmoon useiden todellisten ihmisten piirteitä ja sepittää lisää.

Muistoista voi tietysti kirjoittaa myös sellaisenaan. Se on löytöretki menneisyyteen. Koetun kirjaaminen tuo oivalluksia omaan elämään, lisää tietoa, jäsentää eletyn merkitystä ja rikastuttaa nykyhetkeä. Lisäksi se huojentaa mieltä: virkistää, eheyttää ja energisoi. Muistoistaan voi koota elämäntarinallisen kokonaisuuden. Menneiden asioiden taltioimisella kirjoittaja tekee suuren palveluksen jälkipolville, koska muuten moni viehättävä ja hyödyllinen tarina saattaa jäädä suvussa välittymättä, kun sukupolvien väliset siteet eivät ole enää niin tiiviit kuin ennen. Elämäntarinan kirjoittaminen palvelee kirjoittajan lähipiirin lisäksi myös suurempaa yleisöä. Taitavasti kirjoitettu, lukijoita houkutteleva elämäntarina tarjoaa sekä esteettistä elämystä että tietoa heillekin, joille tarinan henkilöt eivät ole tuttuja; tärkeää yhteiskunnallista lähihistoriaa välittyy lukijoille yksittäisten kansalaisten kokemina. Elämäntarinan voi kirjoittaa mistä vaan eletystä: omasta tai läheisensä elämästä, suvun, kylän, työ- tai harrasteyhteisön vaiheista, vanhasta perintötalosta, kylänraitin vaiheista, sotaorvon elämästä, adoptiolapsena olemisesta, sijaisvanhempana toimimisesta, perinteikkään tanssilavan vaiheista jne.

Miten muistoja voi herätellä? Muistoja voi tavoitella esimerkiksi vähitellen. Kun saa kiinni yhden muiston, siitä muistaa toisen, josta kolmannen jne. Muistoja voi yllyttää esiin myös kaikkien aistien avulla. Aistimuistia kannattaa tietoisesti harjoitella. Maisemat, äänet, tuoksut ja maut voivat palauttaa mieleen suuren määrän tapahtumia menneisyydestä. Myös tuntoaistilla on muistinsa. Sormenpäät voivat muistaa kaukaakin esimerkiksi läheisen ihmisen ihon tai oman lapsensa posken pehmeyden. Liikemuisti voi palauttaa sellaista, mitä muuten ei enää tavoittaisi. Sen myötä voi muistaa esimerkiksi, millaista oli ryömiä pensaikkojen tunneleissa, kiipeillä puissa jne.

Kaikki aistit saa erityisen hyvin luovaan käyttöönsä palaamalla lapsuutensa maisemiin, silloin myös liikemuisti toimii parhaiten. Jos lapsuuden ympäristöön ei jostain syystä pääse, silloin kannattaa etsiä samantyylisiä paikkoja.

Hiljaisuuden kuunteleminen on yksi hyvä keino muistojen kutsumiseen. Myös musiikilla on muistoja herkistävä vaikutus. Rauhallinen rentouttava musiikki voi saada muistot suorastaan tulvimaan. Myös sävelmät, jotka ovat olleet itselle joskus hyvin merkittäviä, palauttavat yleensä mieleen lukuisia asioita niiltä ajoilta, kun on kyseisiä sävelmiä aktiivisesti kuunnellut. Siitäkin on hyötyä, kun kuuntelee sen ajan musiikkia, josta on kirjoittamassa.

Vanhoihin valokuviin sisältyy hyvin laaja muistojen kirjo. Jokainen valokuva on kuin oma kertomuksensa. Esimerkiksi tilanteet, vaatetus ja poseerausasennot kuvissa kertovat paljon kuvausajan kulttuurista ja elämäntavoista.  Runsaasti muutakin aineistoa voi kirjoittaja valokuvista tekstiinsä saada. Kuvattavien ilmeet voivat kertoa paljon kuin myös se, kuka katsoo mihinkin ja miksi. Merkityksellisiä ovat myös kuvan ympäristö ja se, katsooko joku kuvaajaan erityisellä tavalla. Jos on selvitettävissä, kuka on ollut kuvaaja, ja mikä on ollut hänen suhteensa kuvattaviin sekä se, mitä on tapahtunut ennen kuvan ottamista ja sen jälkeen, tarjoutuu kirjoittajalle kosolti lisää materiaalia.

Kirjoittamisen opettamisessa on hyvä tuoda esiin, että muistot ovat kirjoittajalle ehtymätön aarreaitta ja että niissä on myös paljon luovuutta vapauttavaa energiaa. Sitäkin kannattaa tähdentää, että jos kirjoittaja on tehnyt tai tekee elämäntarinateoksen, hän voi luoda sen pohjalta myöhemmin myös fiktiivisen kirjan.

 

Heino Ylikoski, tuntiopettaja
Espoon työväenopisto, Omnia

Ylikoski on opettanut kirjoittamista eri oppilaitoksissa ympäri Suomea yksitoista vuotta, Espoon työväenopistossa kahdeksas lukuvuosi menossa