Jos menee jauhot suuhun, niin tehdään niistä kakku!

 

Moka on lahja, kuten teatteri-improvisaatiossa sanotaan. Sen ajattelun omaksuminen on kuitenkin usein aluksi helpommin sanottu kuin tehty. Voi olla vaikea olla välittämättä mokista ja antaa palaa esiintymistilanteessa. Varomme epäonnistumista ja yritämme pitää yllä fiksun aikuisen kuorta. Elämän aikana on ehkä tullut kasattua useita selviytymisstrategioita, joilla varomme epäonnistumisia: ehkä kieltäydymme kokonaan edes yrittämästä tai selittelemme etukäteen olevamme sairaita eikä aikaa valmistautumiseen ole ollut. Tai sitten lyömme koko tilanteen läskiksi vitsailun kautta: enhän minä tätä edes oikeasti yritä. Tai teemme kaiken mahdollisimman pienesti, ettei epäonnistumista huomaa, tai riskit siihen ovat mahdollisimman pienet.

Joskus kaikki ympärillä olevat ihmiset niin improvisaatiokurssilla kuin muussakin elämässä tuntuvat olevan kaikin puolin luovia ja rohkeita: oikeat sanat löytyvät joka tilanteessa ja huumori kumpuaa luonnostaan. He eivät näytä jännittävän toisia ihmisiä, vaan juttelevat rennosti kaikkien kanssa ja ovat vielä niin luoviakin, kun maalaavat, musisoivat ja tekevät kaikkea mahdollista.

Samalla kuitenkin osa kokee, että kokeillessaan mitä tahansa syntyy taas vain pientä pihinää ja ahdistavia tyhjiä sekunteja samalla kun aivot sumenevat, eikä mitään keksi. Ideoita kyllä ehkä tulee, kun oma vuoro on ohi, mutta ei silloin kun pitäisi.

Teatteri-improvisaatiossa pyritään kuitenkin kohti heittäytymistä, iloista mokaamista, rentoa vuorovaikutusta ja hetkessä elämistä ilman ennakkosuunnittelua. Joskus tuo voi tuntua hyvin kaukaiselle tavoitteelle. Teatteri-improvisaatiossa pääsee siedättämään itseään esiintymisen kanssa, totuttautumaan leikkiin ja siihen, että absoluuttisia oikeita vastauksia ei ole. Tähän tarvitaan luonnollisesti turvallinen ja kannustava ilmapiiri kursseilla. Epäonnistumisen pelko ja jännittäminen on hyvä tiedostaa niin yhteisesti kursseilla kuin yksinkin. Asioita voi myös pohtia lukemalla erilaisia improvisaatiosta kirjoitettuja kirjoja ja harjoittamalla omaa mieltään hyväksymään virheetkin. Kun sanoo kyllä kieltäytymisen sijaan pääsee improvisaatiossa ja elämässä kohti seikkailuja, vaikka se välillä vähän pelottaisikin. Ja joskus voi käydä niin, että ”mokaakin”, menee jauhot suuhun. Mutta moka on moka vasta jos siihen niin suhtaudutaan. Idea on huono vasta kun se sellaiseksi tuomitaan, eikä sitä hyväksytä ja kehitetä eteenpäin. Suu täynnä jauhoja voi kääntyä joksikin ihan uudeksi ja hienoksi, jos sen ajattelee lahjana virheen sijaan. Jauhoista voi tehdä vaikka kakun!

Teksti ja video: Anita Dahlström, teatterin ja ilmaisutaidon tuntiopettaja, Espoon työväenopisto

Ihmisiä etäyhteyksien päässä

Teatterin tuntiopettaja Anita Dahlström

”Eiiii. Jos nyt oikein ymmärsin niin työväenopistojen koulutus keskeytetään!”

Erään ystävän hätääntynyt viesti tavoitti minut eräänä maaliskuisena perjantai-iltana. Hän on yhdessä pääkaupunkiseudun opistossa opiskelijana, minä taas toisaalla opettajana. Seurasi hämmennys, vaikka tokihan harrastusten keskeytyminen koronan takia oli odotettavissa. Sitten viestittelyä yhden oman kurssin opiskelijoiden kanssa. Meillä oli ensi-ilta lähestymässä. Mitä nyt? Emme näe enää? Entä esitykset? Ei ehditty hyvästellä! Saadaanko asioita ja esityksiä vietyä jossain vaiheessa loppuun?

Sitten päiviä myöhemmin huojentunut viesti ystävältä: ”Kurssini jatkuukin etänä! Jee!”.

Minäkin pääsin jatkamaan improkursseja etänä. Toisessa kurssissa esitykset siirtyivät tulevaisuuteen, joten toive jälleennäkemisestä ja asioiden loppuun viemisestä elää. Imrovisaation opiskelijani ilostuivat lääkkeestä impron vieroitusoireisiin. Onhan tämä etäyhteyksien päästä improilu sentään parempi kuin ei ollenkaan! Kaikki eivät toki voi, halua tai jaksa luoda laitteiden välityksellä yhteyttä toisiin, tai kokevat koko asian hieman outona. Ymmärrettävää sekin.

Ensimmäisellä kerralla linjoille ilmestyy hieman hämmentyneen näköisiä tuttuja kasvoja. Taustalla vilisee koiria, kissoja, tauluja ja muuta oman kodin tavaraa. Osa on kotoisammin kotivaatteissaan. Jutut kuitenkin jatkuvat samaan tapaan. On iloa toisten näkemisestä, vaikkakin etäyhteyksien päässä. Yksi kertoo ulkona satavan lunta, toiset kurkkivat omista ikkunoistaan, että ei meillä vaan, vielä ainakaan. Toinen sanoo näiden improkertojen piristävän muuten melko yksinäistä arkea.

Teatterin ja etenkin improvisaation tekeminen on vuorovaikutusta, eikä se etäyhteyksien päästä ole aina ihan helppoa. Kuitenkin improvisaatioissa keksitään videoyhteyksien avulla tarinoita yhdessä, tehdään pieniä kohtauksia ja vaikka improvisoidaan lehdistötilaisuuksia, joissa tilaisuuden pitäjän pitää arvata muiden sanomisista kuka hän on ja mitä on tehnyt. Korona on mukana tavalla tai toisella lähes kaikissa improissa varsinkin muutamilla ensimmäisillä kerroilla. Onhan se muokannut elämäämme kovasti. Jos improvisaation paikka on ravintola tai ostoskeskus, tulee siitä heti mieleen miten nykytilanne siihen tilanteeseen vaikuttaa. Eihän sitä voi ravintolaan jäädä olemaan lähekkäin, ruuat täytyy noutaa mukaan! Ostoskeskuksissa asiakkaita täytyy varjella koronalta!

Hartiat jumivat tietokoneen äärellä olemisesta ja ulkoilmaa ei aina pääse tarpeeksi haistelemaan, mutta ilo toisten ihmisten kohtaamisesta, vaikkakin vain videokuvan välityksellä, helpottaa eloa. Elämä jatkuu. Harrastukset ja työt muuttavat muotoaan vähäksi aikaa, mutta ihmiset säilyvät, vaikkakin etäyhteyksien päässä.

Teksti ja kuva: Anita Dahlström, teatterin ja ilmaisutaidon tuntiopettaja, Espoon työväenopisto