KIINA 中 国 – jotain uutta, jotain vanhaa

Kiina, Keskustan valtakunta, on rakentanut oman kulttuurinsa ja kielensä usean tuhannen vuoden jatkumona. Kirjoitusjärjestelmä on ainutlaatuinen, kiehtova, ja myös yllättävän konkreettinen, jos siihen hiukan perehtyy.

Useimpien kiinan kielen harrastajien ensisijainen tavoite on kuitenkin kommunikointi tässä ja nyt, todellisten ihmisten välillä.

Miksi puolituttu kadulla kysyy ”minne olet menossa”? Useimmiten hän ei suinkaan tarkoita udella, millä asialla liikutaan, vaan kysymys tulee ymmärtää ihan ystävällisenä tervehdyksenä, jonka voisi suomentaa vaikkapa ”moi”. Entäpä miksi ’arvioida, vertailla’ on kiinaksi ’työntää (vai) koputtaa’? Tämän ymmärtämiseksi myös kiinalaisten tulee tietää taustatarina: Muinainen runoilija mietti aasinsa selässä sanavalintaa ”hiljaisessa yössä täyden kuun valossa munkki saapuu ovelle: työntää -vaiko koputtaa – ovea” niin keskittyneesti, että törmäsi korkean virkailijan vaunuihin. Pienen sananvaihdon jälkeen virkamies, joka itsekin oli runouden ystävä, ehdotti runossa käytettäväksi koputtamista. Siitä lähtien kiinalaiset ovat ”työntäneet ja koputtaneet” puntaroidessaan vaihtoehtoja.

Kiinalainen eläinhoroskooppi

Kun kiinalainen kysyy keskustelukumppanilta, minkä eläimen vuonna tämä on syntynyt, kyseessä ei ole hienovarainen tapa saada selville ikä, sillä mitä salattavaa ihmisen iässä muka on! Kahdentoista vuoden välein toistuu tietyn eläimen merkkivuosi, ja Kiinassa näkee monien 12-, 24-, 36- jne. -vuotiaiden käyttävän punaista rannerengasta tai vyötä – jos ei muusta syystä, niin ”mummin käskystä”. Punainen väri voi suojata pahoilta asioilta herkkänä, eläinradan merkkivuotena…

Maantietoa

Itse asiassa jokainen jo osaakin muutaman sanan kiinaa, kuten tuntee nimen Shanghai! Kyseessä on tietenkin Kiinan suurin kaupunki, mutta nimen molemmat tavut myös tarkoittavat jotakin. Shang merkitsee nousemista, hai on meri. Mikä parasta, kiinan kielessä sanat eivät taivu ollenkaan, joten nämä kaksi sanaa toimivat sellaisinaan kaikissa käyttöyhteyksissä. Kiinan kansantasavallan pääkaupungin nimi Beijing puolestaan tarkoittaa ’Pohjoinen pääkaupunki’ – ja tästähän seuraa monen mieleen jo kenties noussutkin johtopäätös, että Nanjing-kaupungin nimi viittaa eteläiseen pääkaupunkiin. Monen provinssin nimen toinen tavu tarkoittaa ilmansuuntaa. Hubei ’järvi pohjoinen’ on järven pohjoispuolella, Hunan järven eteläpuolella. Hebei ’joki etelä’ on Keltaisen joen pohjoispuolella, joten Henan on joen eteläpuolella. Shandong ’vuori itä’ on vuoren itäpuoli, Shanxi vuoren länsipuoli. Kiinan kaupunkien ja alueiden nimiä on toden totta helpompi muistaa, kun voi hahmottaa, mitä nimet tarkoittavat.

”Kiitos” on tärkeä sana, joka varmasti tulee käyttöön. Kiinaksi kiitetään sanomalla siesie – itäsuomalaisille erityisen helppo muistaa. ”Näkemiin”, ”hei hei” on kiinaksi tsaitsiän, joka joidenkin suomalaisten korviin kuulostaa kysymykseltä sait sie, muistisääntönä voinee toimia myös englannin sightseeing.

Pinyin-järjestelmä

Kirjaimilla kirjoitettavaa eli translitteroitua kiinaa ei tosin tule kirjoittaa yllä kuvatulla tavalla eli itse keksittyjen suurpiirteisten ääntämisohjeiden mukaan. Virallinen yleiskieli pohjautuu pohjois-Kiinan alueella puhuttuun mandariinikiinaan. Kiinassa on jo 1950-luvulla otettu käyttöön mandariinikiinan ääntämiseen perustuvan pinyin, joka on kiinalaisten termien latinalaistamisjärjestelmä. Suomalaisille pinyinin lukeminen on kohtalaisen helppoa, äännetään jokainen kirjain, esimerkiksi yleinen tervehdys ni hao ’sinä hyvä’ luetaan ja lausutaan niihao. Muutamien kirjoitusasujen oikea ääntäminen vaatii ensin lyhyen opiskelun, kuten sukunimi Xi, joka ääntyy sii (eikä ksii).

Määränpäänä Kiina

Matka Kiinaan on monille suomalaisille ensimmäinen todellinen mahdollisuus – joskus suorastaan pakkotilanne – käyttää kiinan kieltä. Pitää syödä, päästä johonkin määränpäähän, ostaa kauniita tuotteita. Jos ravintolassa ruokia tilatessa voi yllättää tarjoilijan puhumalla muutaman sanan hänen äidinkielellään, ilahduttaa kaikkia osapuolia. Tervehdyksestä ni hao opittu hao ’hyvä’ on käyttökelpoinen tässäkin; yhdellä sanalla voi kertoa, että ruoka on ’hyvää’. Samaa hao-sanaa voi käyttää myös merkityksessä ’sopii, suostun’: mielikuvituksettoman ok:n sijaan.

Kiinaan matkustavien on tietenkin nähtävä suuria nähtävyyksiä, ja käytävä ostoksilla tai ainakin katselemassa pökerryttävän tavara- ja ihmispaljouden markkinoilla. Vastapainoksi kannattaa käydä upeissa puistoissa, joiden kauneus tyynnyttää mielen. Pekingin neljä ”alttari”-puistoa ovat Ritan, Yuetan, Tiantan, Ditan ’auringon, kuun, taivaan ja maan alttari’ – puistojen nimet siis kertovat alkuperäisestä merkityksestä, ja kaupungin kartta osoittaa, kuinka nämä keisarilliset uhripuistot sijaitsevat neljässä eri ilmansuunnassa Kielletystä kaupungista eli Palatsimuseosta katsottuna.

rantapallo.fi/mutkiamatkassa/2017/02/24/pekingin-nahtavyydet-top-10/

Numeroita ja sanaleikkejä

Kiinalaiset eivät mielellään käytä ikävistä asioista suoraa ilmaisua. Meidän tapamme töksäyttää asiat sellaisina kuin ne ovat, kuten ”ei onnistu”, ”kyseessä on syöpä”, ”hän on kuollut”, kuulostavat monen kiinalaisen mielestä hätkähdyttäviltä. Suomalaiset pitävät vääränä kiinalaista tapaa suojella erityisesti vanhoja ihmisiä tiedolta näiden omasta tai perheenjäsenten vakavasta sairaudesta tai epäonnesta elämässä. Kiinalaiset puolestaan pitävät vääränä aiheuttaa pahaa mieltä ja stressiä kertomalla huonot uutiset rehellisesti.

Saman ajattelun mukaisesti – ikäviä tai hankalia asioita ei ole, niin kauan kun niitä ei sanota ääneen – kiinalaisessa kulttuurissa vältetään monia asioita tai esineitä, jotka ääntyvät samoin kuin jokin synkkä merkitys. Numero neljä kuulostaa samantapaiselta kuin kuolemista tarkoittava sana; äännetään samantapaisesti kuin englannin ”sir”. Niinpä monissa rakennuksissa, myös hotelleissa tai muissa julkisissa tiloissa, ei ole neljättä tai neljättätoista kerrosta, monet ihmiset eivät halua numeroa neljä autonsa rekisterikilpeen ym.

Toisaalta samasta syystä eli homonyymien paljouden ansiosta on monia hauskoja symbolisia merkityksiä. ”Kala” ääntyy samoin kuin paljoutta, runsautta tarkoittava sana: yy. Niinpä kalat, erityisesti kultakalat, ovat suosittuja aiheita maalaustaiteessa ja erilaisista materiaaleista valmistetuissa lahjaesineissä. Rulla, johon on maalattu kaloja, toivottaa runsaasti hyviä asioita, kuten rahaa, viljaa, lapsia, menestystä opinnoissa ja työssä. ”Kaali” äännetään kuten vaurautta, rikkautta tarkoittava sana ts’ai. Ei siis tule yllättyä, jos saa lahjaksi vihreästä jadesta kaiverretun kiinankaalin – vaikka ensimmäinen tunne saattaa olla, että arvokas kuultava kiviaines ja halpa vihannes eivät oikein sovi yhteen.

Tuhannen lin matka alkaa ensimmäisestä askeleesta!

Kiinan kieltä voi opiskella Suomessa jo monissa oppilaitoksissa, ja itseopiskeluunkin on materiaalia tarjolla, jos vain itsekuria löytyy. Kurssilla yhdessä toisten kiinan harrastajien kanssa on kuitenkin rattoisampaa, ja kielen opiskelemiseen liittyy aina kulttuuritietouden lisääntyminen. Erilaisista syistä kiinaa opiskelevat, eri ikäiset samassa luokkahuoneessa muodostavat ryhmän, jossa jokainen oppii jotakin myös toinen toisiltaan, kuten Kiinan tunnettu filosofi Kongfuzi lausahti.

Tervetuloa työväenopistoon kiinaa oppimaan; 

 

Kirjoittaja: Paula Somersalo, Espoon työväenopiston kiinan tuntiopettaja

Albania, kotkien maa antiikista nykypäivään

Käydessäni kerran korona-aikana ruokaostoksilla kiinnitti kassaneiti ihastuneen huomionsa muovikassiini, jota koristaa Albanian kaksoiskotka. Ilahtumisen syyksi paljastui, että hänellä oli albaanitausta, joskin Kosovosta. Muovikassin bysanttilainen kaksoiskotka on sama kuin Albanian lipussa, ja se on peräisin kansallissankari Georgios Kastriotisin eli Skënderbegin suvun vaakunasta. Kun osmanit alkoivat valloittaa Balkanin niemimaata, piti Skënderbeg paikallisten heimojen avulla puoliaan sulttaania vastaan. Vuosikymmenien ajan osmanit yrittivät turhaan valloittaa maata. Tämä tapahtui vasta kymmenen vuotta Skënderbegin kuoleman jälkeen, 1478.

Albanialaisten vapaudenjanoa kuvastaa se, että kansallissankareita ja -sankarittaria kunnioitetaan vahvasti. Yksi erityisen rakastettu ja kunnioitettu hahmo on Äiti Teresa, joka oli kansallisuudeltaan albaani, vaikkakin Pohjois-Makedonian alueelta.

Adrianmeren aallot, jyrkät metsäiset vuoret ja niiden välissä kiemurtelevat joet houkuttelevat tutustumaan tähän kauan suljettuna olleeseen maahan ja sen historiaan. Albanian vapautta rakastava ja ylpeä kansa on hyvin isänmaallista, mutta sydämellistä ja vieraanvaraista. Matkailija saa yleensä osakseen mitä ystävällisintä kohtelua. Miltä tuntuisi osallistua vuoristokylässä bektašimuslimien häihin, ja nähdä morsiamen tanssi? Entä millaista olisi ollut asua autottomassa maassa? Albaniassa ei ennen diktatuurin päättymistä ollut yksityisautoja muilla kuin valtion päättävillä virkamiehillä.

Mitä annettavaa entisellä kommunistimaalla voisi olla? Paljonkin, alkaen arvomaailmasta, jossa toisten ihmisten kunnioitus on etusijalla. Diktatuurin synkät vuodet muistuttavat, miten tärkeää on sananvapaus ja itsemääräämisoikeus. Kommunismi ei pyyhkinyt pois vanhoja arvoja eikä tapoja, joista yksi on se, että vieraanvaraisuus on kunnia-asia, jopa oman hengen uhalla. Toisen maailmansodan aikana albanialaiset ottivat juutalaiset omiin perheisiinsä, pukivat nämä paikallisiin asuihin ja antoivat heille ruokaa. Samalla kun albanialaiset vaaransivat oman henkensä, he onnistuivat pelastamaan lähes kaikki maan juutalaiset, toisin kuin muut Balkanin maat.

Albania on jyrkkien vastakohtaisuuksien maa. Miten Euroopan ainoa muslimimaa voi olla niin suvaitsevainen? Tämä johtuu osin bektaši-islamista, jonka kannattajia on arviolta puolet maan islaminuskoisista. Tämä šiialaistaustainen suuntaus syntyi keskiajan Persiassa, ja se kulkeutui osmanien aikana janitsaarien mukana Balkanin maihin. Kommunistinen diktatuuri yritti lakkauttaa kaikki uskonnot vuonna 1967, mutta ateismi ei pystynyt tuhoamaan niitä. Diktatuurin loputtua vuonna 1991 maassa alkoi ortodoksisen kirkon lähes räjähdysmäinen elpyminen. Sunnalaisia moskeijoita rahoitetaan nyt ulkomailta käsin, kuten Tiranan uutta päämoskeijaa, jonka peruskiven laski Turkin presidentti Erdoğan. Albania on suuntautunut sekä itään että länteen, se on NATO-maa ja aina täynnä yllätyksiä.

Kuvat:

Tiranan Ylösnousemuskatedraalin maalaukset ovat vielä kesken.

Näkymä Beratin linnoituksesta osmanikortteliin.

Basaarista.

 

Kirjoittaja: Hanna-Riitta Toivanen-Kola FT, Ikääntyneiden yliopiston luennoitsija

Kielten verkkokurssilla

 

Tiesitkö, että syksyllä Espoon työväenopistossa on tarjolla yli 40 kielten verkkokurssia? Verkossa on mahdollisuus opiskella 11 eri kieltä: englantia, espanjaa, hepreaa, katalaania, kiinaa, portugalia, ranskaa, ruotsia, saksaa, venäjää ja viroa.

Erilaisia verkkokursseja

Verkossa on mahdollista opiskella niin reaaliaikaisilla oppitunneilla kuin kellonajasta riippumatta omaan tahtiin. Reaaliaikaisilla oppitunneilla opettaja ja opiskelijat osallistuvat tunneille samaan aikaan omilta laitteiltaan käsin. Opetuksen väylänä voi olla tällöin video- ja/tai ääniyhteys sekä chattialusta. Kellonajasta riippumattomassa opetuksessa opettaja jakaa kurssimateriaalia ja tehtäviä vaikkapa Moodlessa tai blogialustalla, ja opiskelijat perehtyvät niihin omassa aikataulussaan. Opettajan palaute tehtävistä sekä keskustelu- tai kommenttipalstat tekevät opiskelusta vuorovaikutteista ja tehokasta.

Kokemuksia venäjän online-kurssilta

Olin touko-kesäkuussa venäjän alkeisverkkokurssilla, jonka aikana meillä oli oppitunnit reaaliaikaisesti Blackboard Collaborate -alustalla kahdesti viikossa. Lisäksi kurssilla oli Moodle-alusta, jonne opettaja laittoi kurssimateriaalit, tallenteet tunneista sekä linkkejä lisäharjoituksiin.

Opiskelu verkkokurssilla oli vähintään yhtä tehokasta ja intensiivistä kuin lähiopetuksessa. Varsinkin näin korona-aikana oli kuitenkin ehdoton plussa, että kotoa ei tarvinnut lähteä minnekään opetusta varten. Alkuun opiskelu verkkoalustalla tuntui vähän persoonattomalta, kun suurimman osan aikaa opettajasta ja kurssikavereista näki vain nimet ja kuuli äänen. Vähitellen ihmisten nimet ja äänet osasi kuitenkin yhdistää ja niin kurssikaverit kuin opettajakin alkoivat tuntua tutuilta. Tuntien lopussa oli mukava tunnelma, kun dasvidanija- ja paka -hyvästelyt kuuluvat luureista. Ehkä jotain ennakkokäsityksiäkin kurssikavereista jäi syntymättä, kun ulkonäkö ei vaikuttanut mielikuviin!

Blackboard Collaborate-alustalla on toimintoja, jotka olivat minusta todella hyödyllisiä venäjän alkeita opiskellessa. Opettajan malli ääntämisessä kuului ja opettajan perässä pystyi toistamaan. Opettaja kuuli myös meidän opiskelijoiden äänet ja pystyi tarvittaessa korjaamaan tai tarkentamaan vaikean sanan ääntämistä. Tuntemattomia sanoja voi näyttää opetusmateriaaleista helposti esim. alleviivaamalla eikä kukaan tiedä, kuka sanaa kysyi. Lisäksi tehtäviä voidaan tehdä yhdessä piirrostoiminnolla, esim. yhdistä sana ja suomennos, alleviivaa joukkoon kuulumaton sana, alleviivaa eri luokkiin kuuluvat sanat eri väreillä jne. Tällainen työskentely vastaa vähän sitä, kun luokassa kaikki menisivät taululle vastaamaan samaan aikaan. Tällä kurssialustalla kukaan ei kuitenkaan tiedä, mikä sinun vastauksesi on ja virheitä uskaltaa tehdä! Väärät vastaukset karsiutuvat sitten pois, kun tehtävän ratkaisu käydään yhdessä läpi.

Jonkin verran tällä kurssilla oli ongelmia yhteyksissä: yhtäkkiä jonkun opiskelijan tai opettajan ääni ei kuulunutkaan. Mutta tämä ratkesi yleensä nopeasti, kun se, jonka ääntä ei kuulunut, laittoi mikin pois ja takaisin päälle. Ylipäätään BC-alustalla työskentely oli minusta helppoa. Kun oikea nettiselain ja kuuloke-mikrofonisetti ovat käytössä, kurssialustalle pääsee vain linkkiä klikkaamalla ja nimensä kirjoittamalla. Eri toiminnot oli helppo oppia ja opettaja tarvittaessa muistutti, mistä voi suurentaa näkymää, mistä löytää ”kynän” jne.

Tämä kurssikokemuksen jälkeen ehdottomasti jatkaisin opiskelua verkossa – kunhan vain löytyy sopiva kurssi sopivaan aikaan. Ajan puolesta verkko-opiskelu on minusta paljon helpompi järjestää osaksi arkea, kun kurssipaikalle ei tarvitse siirtyä. Toivottavasti sinäkin löydät itsellesi sopivan verkkokurssin!

 

Teksti: Anna Pousi, Espoon työväenopiston kielten assistentti ja innokas työväenopiston opiskelija

“La bise” endangered?

 

Pidä yllä englannin kielen taitoasi kesällä! Lue esimerkiksi tämä hauska artikkeli, jossa ranskan kielen opettajamme Jean-Albert Campello pohtii, miten koronapandemia vaikuttaa ranskalaisten tapaan tervehtiä poskisuudelmin. Artikkeli sopii niille, joiden kielitaito on B-tasolla.

You can read this article also in French: https://blogit.omnia.fi/oppiajailoa/2020/06/17/la-bise-en-voie-de-disparition/

“La bise” endangered?

All those who have already gone to France or who study French, know this cultural practice which
is called “la bise” (the kiss), even the ”la bise à la française”, as this tradition is rooted in the habits
of the French and governed by innate codes, often impermeable to strangers.
But the days of this famous kiss are perhaps numbered, believe some, including the sociologist and
anthropologist David Le Breton, author of several works and studies on the place of the body in
society, who thinks that ”the kiss could pay the price of this period of confinement ”or others more
categorical, like the doctor Eric Gilbert:” To kiss is today a sanitary nonsense. A simple kiss is
enough […] to infect another person. ”


French protesters

Despite everything, at the very beginning of the epidemic, the behaviors of the French towards the
kiss did not seem to change, as shown by certain studies (https://www.charles.co/infographie-etudeifop-
french-coronavirus/). And even during the epidemic, the adoption of physical distancing
gestures take a lot of time to go into practice. At the beginning of March, some people still declared
“I think we are going too far in paranoia […] so I continue to kiss the people I know. », a trend
confirmed by surveys (https://www.bfmtv.com/sante/sondage-bfmtv-avec-le-coronavirus-les-francais-se-lavent-ils-plus-les-mains-et-se-font-ils-encore-la-bise-1873154.html). This resistance to the
instructions of the State was due in large part to a lack of knowledge of the virus, but also to the
”protest” temperament rooted in French culture. ”Parisians are always a little bit reluctant, a little
”refractory Gallic”, they want to keep kissing. They don’t want to be told what to do” says a Parisian
bar owner. Consequence of this ”innate contestation”, the change of habits and behavior are done
more by social mimicry than by legal obligation. This was the case, for example, with smoking
cessation in public places. And all the more so because these gestures are automatic, implanted in
our brains from very early childhood, like the kiss.


The “antibise” trend

However, the kiss had already started to lose on poularity before the start of the coronavirus
epidemic. An ”anti-kiss” movement had notably appeared on social networks such as Twitter (”Aux
oubliettes #bisedumatin”, ”Petition for the end of the kiss”, etc.). ”These reactions manifest a much
deeper feeling, that of a fed up with a generalized kiss over time” explains Mathieu Avanzi, lecturer
at the Sorbonne and author of the book Parlez-vous (les) français ? It is a fact, today, everyone
kisses everyone, whereas not so long ago, the kiss was reserved for family and friendly circles.
Because unlike the handshake, which imposes a natural distance between the bodies, the fact of
touching the cheek triggers the action of entering the other’s private sphere. Only moving your lips
away from the other person’s skin can desexualize the act of kissing. In 2020, the symbolism of the
gesture is no longer linked to what we experience internally, but to a strong sign of belonging to a
microculture or a circle. For proof, the massive invasion of the kiss at work.


“A choice”

In the 1980s, with the emergence of open spaces, the kiss at work became more democratic,
establishing a fraternal and egalitarian side to create links in a society that lacked it. But it becomes,
at the same time, a kind of meaningless constraint. ”Kissing in the office is part of the corporate
culture,” said Caroline Duffau, business consultant. ”When you arrive in the morning, it’s the same
ritual: you have to do a general kissing tour to colleagues from your department” And this, very
often, whatever the level of hierarchy or intimacy. The kiss in the workplace caused, for an
increasing number of people, a certain discomfort and a feeling of rejection. ”I think that the
practice of handshakes […] will last,” explains David Le Breton, ”while the kiss, a more feminine,
more personal and voluntary practice, could pay the cost of this period of confinement.” A feeling
of rejection especially strong among women, for whom it is experienced as a sexist constraint, since
the kiss is almost a universal obligation for her, while the kiss between men, even if it has
developed a lot, remains rather confined to intimate circles. ”Before coming to Paris, my face had
never touched that of another guy”, laughs in his sketch, La Bise, the English humorist Paul Taylor
(https://www.youtube.com/ shows? v = T-VWbV6TJxU).


A historical practice

Presumably to have appeared in Roman times, ”basium” was a sophisticated greeting and courtesy
ritual. It will last in the Middle Ages in the form of the kiss on the mouth within the nobility and as
an honorary symbol of a lord towards his vassals. In the 14th century, mainly because of the great
epidemics of the plague, they put some distance with others’ body, and the kiss disappears. It makes
a shy comeback at the Renaissance in the form of the ”gallant kiss”. Before finding itself
exclusively reserved for the intimacy of the couple, with the Victorian prudery which spread to
Europe in the 19th century. After the First World War, the kiss came back to the light: hand-kissing
in high society, kissing the cheek in popular circles. This real public appropriation dating only from
1968, where it will lose its sexual connotation.


A French passion

This new trivialization will be accompanied by a whole vocabulary: “bise, bisou, bec, schmoutz,
baiser, bécot, biger, poutou…” and a certain ritual: number of kisses (1, 2, 3 …), cheek on which to
start (right or left), people with whom to do it or not… which will vary according to the regions, the
people, the context… to the point that its unwritten rules remain sealed tight to the French
themselves. “This regional distribution is confusing, attests the linguist Mathieu Avanzi. We have so
little historical data and writings that it remains a French enigma.” Even if guides or websites, like
”combiendebises.com”, try to give you the key to this enigma. Because this obscure practice of
kissing remains confusing and hated by a certain number of foreigners who prefer the ”hug” or the
”air kiss”. But as psychosociologist Dominique Picard, author of Politesse, savoir-vivre et relations
sociales, specifies, “We are a contact civilization. In France, as in Italy or in the Maghreb, where
you touch each other to greet each other, this remains a sign of identity recognition, which you need
to feel that you exist in the eyes of others. A way of telling a person that they are not strangers.” The
kiss therefore seems to have a bright future ahead of it. However, in the context of the coronavirus,
other alternatives are emerging, everyone is free to choose …


Alternatives

The Wâi Thaï: hands joined, head bowed and body tilted towards its interlocutor, the Thai ritual
seems ideal, provided however to respect the safety perimeter of one meter recommended by the
Ministry of Health!
The check or fist bump: in Seoul, on February 28, South Korean President Moon Jae-in greeted
his deputies with a double check – fist against fist. A gesture to banish today …
The footshake: This is the new buzz of TikTok, the mobile video sharing application that is popular
with kids. The idea? Have his feet checked as a ”hello”.
The elbow shake: banging your elbows is one of the alternatives proposed by Agnès Buzyn, the
former Minister of Health. But beware! If we are asked to sneeze in our elbows to limit the
spray of spit in our hands, isn’t there a risk of contamination?
The high five: without touching, you present your open and raised hand. A ”Ave, César!”, in a way

The smile: it ultimately remains the simplest ritual, safe and, above all, the most pleasant to
receive.

Kirjoittaja: Jean-Albert Campello, Espoon työväenopiston ranskan tuntiopettaja

La bise en voie de disparition ?

 

Pidä yllä ranskan kielen taitoasi kesällä! Lue esimerkiksi tämä hauska artikkeli, jossa ranskan kielen opettajamme Jean-Albert Campello pohtii, miten koronapandemia vaikuttaa ranskalaisten tapaan tervehtiä poskisuudelmin. Artikkeli sopii niille, joiden kielitaito on B-tasolla.

Vous pouvez lire cet article aussi en anglais: https://blogit.omnia.fi/oppiajailoa/2020/06/17/la-bise-endangered/

La bise en voie de disparition ?

Tous ceux qui sont déjà allé en France ou qui étudient le français, connaissent cette pratique
culturelle qu’on appelle la bise, voire la « bise à la française », tant cette tradition est ancrée dans
les habitudes des Français et régie par des codes innés, souvent imperméables aux étrangers.
Mais les jours de cette fameuse bise sont peut-être comptés, estiment certains, dont le sociologue et
anthropologue David Le Breton, auteur de plusieurs ouvrages et études sur la place du corps dans la
société, qui pense que « la bise pourrait faire les frais de cette période de confinement » ou d’autres
plus catégoriques, comme le médecin Eric Gilbert : « S’embrasser est aujourd’hui une absurdité
sanitaire. Une simple bise suffit […] à contaminer une autre personne. »

Les Français contestataires

Malgré tout, au tout début de l’épidémie, les comportements des Français vis à vis de la bise ne
semblaient pas devoir changer, comme le montraient certaines études
(https://www.charles.co/infographie-etude-ifop-francais-coronavirus/). Et même pendant
l’épidémie, l’adoption des gestes de distanciation physique ont mis beaucoup de temps à entrer dans
les usages. Début mars, certains déclaraient encore « Je trouve qu’on va beaucoup trop loin dans la
paranoïa […] donc je continue à faire la bise avec les gens que je connais. », un tendance
confirmée par les sondages (https://www.bfmtv.com/sante/sondage-bfmtv-avec-le-coronavirus-les-francais-se-lavent-ils-plus-les-mains-et-se-font-ils-encore-la-bise-1873154.html).Cette résistance
aux consignes de l’État était due en grande partie à une méconnaissance du virus, mais également
au tempérament « contestataire » ancrée dans la culture française. « Les Parisiens sont toujours des
gens un peu rétifs, un peu ”gaulois réfractaires”, ils veulent continuer de faire la bise. Ils n’ont pas
envie qu’on leur dise ce qu’ils doivent faire », avance un patron de bar parisien. Conséquence de
cette « contestation innée », les changement d’habitudes et de comportement se font plus par
mimétisme social que par obligation légale. Il en a été ainsi, par exemple, de l’abandon de la
cigarette dans les lieux publiques. Et ce d’autant plus que ces gestes relèvent des automatismes,
implantés dans nos cerveaux dès la plus tendre enfance, comme la bise.

La tendance « antibise »

Pourtant, la bise avait déjà commencé de perdre en popularité avant le début de l’épidémie de
coronavirus. Un mouvement « antibise » était notamment apparu sur les réseaux sociaux comme
Twitter (« Aux oubliettes #bisedumatin », « Pétition pour la fin de la bise », etc.). « Ces réactions
manifestent un sentiment bien plus profond, celui d’un ras-le-bol d’une bise généralisée au fil du
temps » explique Mathieu Avanzi, maître de conférence à la Sorbonne et auteur du livre Parlezvous
(les) français ? C’est un fait, aujourd’hui, tout le monde embrasse tout le monde, alors qu’il
n’y a pas si longtemps, la bise était réservée aux cercles familiaux et amicaux. Car contrairement à
la poignée de main, qui impose une distance naturelle entre les corps, le fait de toucher la joue
enclenche l’action d’entrer dans la sphère privée de l’autre. Seul le fait d’éloigner ses lèvres de la
chair de l’autre permet de désexualiser l’acte de se faire la bise. En 2020, la symbolique du geste ne
se rattache plus à ce que l’on éprouve intérieurement, mais à un signe fort d’appartenance à une
microculture ou à un cercle. En témoigne d’ailleurs l’invasion massive de la bise au travail.

Un « choix »

Dans les années 80, avec l’apparition des open-spaces, la bise au travail se démocratise, instaurant
un côté fraternel et égalitaire pour créer des liens dans une société qui en manque. Mais elle devient,
du même coup, une sorte de contrainte vide de sens. « S’embrasser au bureau fait partie de la
culture d’entreprise », confirme Caroline Duffau, consultante en entreprise. « Quand vous arrivez le
matin, c’est le même rituel : il faut s’astreindre à une tournée générale de bises aux collègues qui
partagent votre service » Et ce, bien souvent, quelque soit le degré hiérarchique ou d’intimité. La
bise en milieu professionnel provoque, pour un nombre croissant de personnes, un certain inconfort
et un sentiment de rejet. « Je pense que la pratique des poignées de mains […] perdurera », explique
David Le Breton, « alors que la bise, pratique plus féminine, plus personnelle et volontariste,
pourrait faire les frais de cette période de confinement ». Sentiment de rejet surtout fort chez les
femmes, pour qui elle est vécue comme une contrainte sexiste, puisque la bise est presque une
obligation universelle pour elle, alors que la bise entre hommes, même si elle s’est beaucoup
développée, reste plutôt cantonnée au cercles intimes. « Avant de venir à Paris, mon visage n’avait
jamais touché celui d’un autre mec », s’amuse, dans son sketch, La Bise, l’humoriste anglais Paul
Taylor (https://www.youtube.com/watch?v=T-VWbV6TJxU).
Une pratique historique

Apparu vraisemblablement à l’époque romaine, le « basium » était un rituel de salutation et de
courtoisie sophistiqué. Il perdurera au Moyen-Âge sous la forme du baiser sur la bouche au sein de
la noblesse et comme symbole honorifique d’un seigneur envers ses vassaux. Au XIVe siècle, à
cause notamment des grandes épidémies de peste, on met de la distance avec le corps de l’autre, et
la bise disparaît. Elle fait un retour timide à la Renaissance sous la forme du « baiser galant ». Avant
de se retrouver exclusivement réservé à l’intimité du couple, avec la pruderie victorienne qui se
répand au Europe au XIXe siècle. Après la Première Guerre mondiale, le baiser revient au grand
jour : baise-main dans la haute société, bise sur la joue dans les milieux populaires. Ça vraie
réappropriation publique ne datant que de 1968, où il perdra sa connotation sexuelle.

Une passion française

Cette nouvelle banalisation s’accompagnera de tout un vocabulaire : bise, bisou, bec, schmoutz,
baiser, bécot, biger, poutou… et d’un certain rituel : nombre de bises (1, 2, 3…), joue sur laquelle
commencer (droite, ou gauche), personnes avec qui la faire ou pas… qui variera suivant les régions,
les personnes, le contexte… à tel point que ses règles non-écrites restent bien hermétiques pour les
Français eux-mêmes. « Cette distribution régionale est déroutante, atteste le linguiste Mathieu
Avanzi. On a si peu de données et d’écrits historiques qu’elle reste une énigme française. » Même si
des guides ou des sites internet, comme « combiendebises.com », essayent de vous donner la clé de
cette énigme française. Car cette pratique obscure de la bise reste déroutante et détestée par un
certain nombre d’étrangers qui lui préfèrent le « hug » ou le « air kiss ». Mais comme le précise la
psychosociologue Dominique Picard, auteure de Politesse, savoir-vivre et relations sociales, « Nous
sommes une civilisation de contact. En France, comme en Italie ou au Maghreb, où l’on se touche
pour se saluer, cela reste un signe de reconnaissance identitaire, dont on a besoin pour se sentir
exister aux yeux des autres. Une façon de dire à une personne qu’elle n’est pas une inconnue. ». La
bise semble donc avoir encore de beaux jour devant elle. Malgré tout, dans le contexte du
coronavirus, d’autres alternatives sont en train de voir le jour, à chacun de choisir…

Alternatives

Le Wâi thaï : mains jointes, tête baissée et corps incliné vers son interlocuteur, le rituel thaïlandais
semble idéal, à condition cependant de respecter le périmètre de sécurité d’un mètre préconisé par le
ministère de la Santé !
Le check ou fist bump : à Séoul, le 28 février,le président sud-coréen Moon Jae-in a salué ses
députés d’un double check – poing contre poing. Un geste à bannir aujourd’hui…
Le footshake : c’est le nouveau buzz de TikTok, l’application mobile de partage de vidéo qui
cartonne chez les jeunes. L’idée ? Faire checker ses pieds en guise de «coucou».
Le coude shake : se taper les coudes est l’une des alternatives proposée par Agnès Buzyn, l’exministre
de la Santé. Mais attention ! Si on nous demande d’éternuerdans nos coudes pour limiter
l’explosion de postillons dans les mains, n’y a-t-il pas là un risque de contamination ?
Le high five : sans se toucher, on présente sa main ouverte et levée. Un ”Ave, César !”, en quelque
sorte…
Un sourire : il reste finalement le rituel le plus simple,sans danger et, surtout, le plus agréable à
recevoir.

 

Kirjoittaja: Jean-Albert Campello. Espoon työväenopiston ranskan tuntiopettaja

Oppimisesta ja matkustamisesta

Naisia syömässä pizzaa

La vita è un viaggio e chi viaggia vive due volte.” (ʿUmar Khayyām)

Elämä on matka ja matkaaja elää kahdesti.” (ʿUmar Khayyām)

Työskennellessäni opettajana Suomessa olen aina arvostanut sitä, että niin monet ihmiset opiskelevat vieraita kieliä vapaa-ajallaan. Omat opiskelijanikin matkustavat säännöllisesti Italiaan ja oppivat siellä kieltä, mutta myös matka itsessään rikastuttaa heidän sisäistä maailmaansa. Loman jälkeen he palaavat luokkaan ja kertovat muille mitä näkivät, maistoivat ja kokivat. Kertomuksensa kautta he harjoittelevat kieltä, jakavat muistoja ja ajatuksia ja herättävät matkustamisen kipinän ja uteliaisuuden muissakin opiskelijoissa.

Tässä saattaakin mielestäni piillä matkustamisen ja yleisemmin myös oppimisen merkitys elämässä.

“ Le seul véritable voyage, le seul bain de jouvence, ce ne serait pas d’aller vers de nouveaux paysages, mais d’avoir d’autres yeux.” (Marcel Proust)

Vieraan kielen opiskelu ei merkitse ainoastaan kieliopin rakenteiden hallintaa, vaan jokainen muodostettu lause sisältää myös laajemman, kokemusperäisen maailman.

Äskettäin viimeiselle matkalleen lähtenyt Luis Sepúlveda muistuttaa meitä:

”Viajar es caminar hacia el horizonte, conocerse, descubrir y volver más enriquecido que cuando se comenzó el viaje“ (Luis Sepúlveda)

Nyt kun vietämme paljon aikaa kotona, uteliaat opiskelijamme kaipaavat varmasti juuri sitä löytämisen iloa, joka syntyy katseen ja kokemuksen kautta, menee suoraan sydämeen ja elää siellä ikuisesti hämäränä, mutta miellyttävänä muistona.

Varsinkin heitä haluan muistuttaa mahdollisuudesta matkustaa digitaalisesti, kotoa käsin. Esimerkiksi tämän linkin kautta voi matkustaa virtuaalisesti maailman kuuluisimmissa museoissa. Lisää vinkkejä tästä artikkelista (italiaksi)

“Ogni viaggio lo vivi tre volte: quando lo sogni, quando lo vivi e quando lo ricordi.” (Anonimo)

Elät jokaisen matkan kolmesti: kun unelmoit siitä, kun koet sen ja kun muistat sen.” (Anonyymi)

Aletaan nyt siis unelmoimaan matkasta! Pian koittaa taas aika, jolloin pääsemme myös kokemaan sen.

 

Salute e forza a tutti! Terveyttä ja voimia kaikille!

Maj-Lis

 

Teksti: Maj-Lis Mosconi, italian tuntiopettaja

Kuva: Pexels