Tarinoita kartanosta

Käsityön taiteen perusopintojen opiskelijat ovat tutustuneet syksyn 2019 aikana Espoon kaupunginmuseon tekstiilikokoelmiin intendentti Suvi Kettulan johdolla. Inspiraatiota töille on haettu myös Espoon kartanon historiasta, miljööstä ja siellä asuneiden sukujen vaiheista. Näiden innoittamana on syntynyt näyttely. Näyttelyssä on esillä kahden ryhmän töitä. Ohessa on poimintoja tekstiilitaiteilija Raija Rastaan johdolla tehdyistä kirjotuista töistä.

Vitriininäyttely on avoinna 13.2.2020 asti.
ma–pe klo 8–20
la–su klo 10–15
Itätuulenpiha 1, 02100 ESPOO

Vyö-/olkalaukku
Déborah Martyn

Tavoitteenani oli valmistaa taidekäsityötuote, jossa Espoon kartanon historia
yhdistyy kartanon tämän päivän luonnonympäristöön. 1800-luvulla käytettiin
vyö-/ olkalaukkua ruoan, juoman, veitsen ja muiden jokapäiväisten tavaroiden
kuljettamiseen. Kartanon läntisen siipirakennuksen kellariholvien jugendtyyliset
maalaukset (Vilhelm Holmstein 1915) antoivat inspiraation laukun sisäpuolen
kirjontakuvioille. Käytin niissä perinteisiä kirjontapistoja (varsi- ja laakapisto,
point avant fendu, solmupisto, pykäpistoreuna).

Vieraillessamme syksyllä Espoon kartanon puistossa kuvasin vanhoja puita,
kirkkaan vihreää sammalta ja kiviä. Niistä syntyi idea laukun ulkopuolen
kirjontaan. Halusin yhdistää kirjonnassa luovasti erilaisia kirjontatekniikoita
kuten varsi- ja laakapistoa, nyörikirjontaa ja reikäompelua sekä tuoda ne tähän
päivään.

Materiaaleina käytin pellavaa, puuvillaa, kierrätysnahkaa sekä itse värjättyä ja
maalattua kangasta. Molemmat kirjonnat olen tehnyt aivan erityiselle pellava-
kankaalle. Pellavan on kasvattanut tyttäreni iso isoäiti ja pappa v. 1958 –1960
Vantaalla. Pellavat vietiin kehrättäviksi langoiksi ja niistä Marita mummi kutoi v. 1970 – 1975 kangasta, jota olen käyttänyt tässä työssäni.

 

Iltalaukku
Minna Lappalainen
Kartanon isäntä rakasti kaukomaita. Hän toi Afrikkaan asti ulottuvilta safareilta
mukanaan villieläinten taljoja, syöksyhampaita ja strutsinsulkia, jotka koristivat
kartanon saleja luoden sinne eksoottisen tunnelman.

1900-luvun alun hengessä suunnitellussa iltalaukussa on käytetty 100-vuotta
vanhoja roosanvärisiä koristeita. Laukun kierrätyskangas on peräisin vanhasta
jakusta. Kankaan nahkanauhakuviointi herätti eläinaiheisen kirjontaidean.
Norsun toteutuksessa käytettiin niin kone- kuin käsinkirjontaa. Laukun muodolla
ja koolla se tuodaan nykypäivään.

 

Keskiajalta nykypäivään
Arja Merra

Keskiaikaisen essumekon helmassa on Espoon kartanon kiviaita kirjottuna nykyaikaisin
menetelmin eri pistotyyppejä ja lankoja sekä lankayhdistelmiä kokeillen.

 

Viiksitimali- ja höyhenlaukku
Marianne Siitonen

Espoon kartano on innoittanut minua ympäröivällä luonnollaan ja erityisesti linnustollaan. Kuvitteellisen kehyskertomuksen päähenkilö, virolainen ornitologi PilleTarto teki Suomeen tutkimusmatkan kevään ja kesän 1948 ajaksi.

Tutkijaresidenssinsä ympäristössä, Espoon kartanon mailla, hän tutki uutta tulokasta,
Viiksitimali – pariskuntaa. Tarto viehättyi linnuista siinä määrin, että teetti paikallisella käsityöläisellä itselleen viiksitimalia ja sen höyhentä kantavan laukkuparin.

Laukkujen päällikangas on villaa, kirjontakuvioiden lanka merinovillaa.
Laukkujen vuoren olen kuvioinut käsin painamalla.

 

Pannumyssy pressopannulle
Ulla-Marja Tompuri

On lämmin syyskesän päivä elokuussa v.1911. Hedwig – serkku tyttärineen on saapunut Helsingistä vierailulle. Iltapäiväkahvit katetaan ulos puutarhaan. Sisäkköjen hääriessä toimissaan rouvat käyskentelevät kartanon vehreässä puistossa. Varjoliljat ovat jo kukkineet. Nyt niistä on jäljellä vain varsissa olevat kauniit siemenkodat.

Pannumyssyn toteutus:
villakankaalle kirjonta, itse kudottu pirtanauha, villalangasta virkattu vuori

 

Suojelusenkeli
Kristina Lindroos-Henriksson

Tekstiilitaulu “Suojelusenkeli” on saanut inspiraationsa Espoonkartanon rakennuksista ja luonnosta.  Linnoissa ja kartanoissa on perinteisesti ollut oma kummitus. Mielestäni
niissä on myös ollut suojelusenkeli.

Tekstiilitauluun on kirjailtu suojelusenkeli, pari ohrantähkää sekä sorvarinpensaan marjoja ja lehtiä. 1700-luvulla on laajasti viljelty ohraa, josta tehtiin mm. juomaa sotilaille.
Sorvarinpensaita kasvaa tänä päivänä kartanon mailla. 1700-luvun lopulla kustavilainen tyylisuunta oli vallalla. Siitä olen saanut inspiraation tekstiilitaulun värimaailmaan.

 

Vanhan takin päivitys
Maria Kallio

Espoon kartanon historian innoittamana päätin kunnostaa vanhan villakangastakkini.
Takki on äitini minulle tekemä ja ollut minulla käytössä jo yli 20 vuotta, joten vaatteella
on tunnearvoa. Se on ollut välillä aktiivisemmin käytössä ja välillä kaapissa roikkumassa.
Muutamaan kertaan olin jo heittämässä sitä pois. Takin materiaali oli aikoinaan ostettu
17 markalla ja on esimerkki siitä kuinka hyvin laadukas materiaali kestää aikaa.

Takin mallissa on vahvasti 1800-luvun ja 1900-luvun alun henkeä levenevän helmansa
ansiosta. Espoon kartanon historiaan se linkittyi ajatuksella, että myös kartanon hyvistä
ja arvokkaista materiaaleista tehdyt vaatteet ovat varmasti kiertäneet perheenjäseniltä
toiselle, ja jopa kartanon herrasväkikin on saattanut lahjoittaa vaatteita alaisilleen. Villa on
ollut arvokas, käytännöllinen ja lämmin materiaali, niin sisustuksessa kuin vaatteissa.

Villavaatteen arvoa on myös lisännyt tuotteisiin nähty vaiva. Villa on keritty lampaista,
putsattu, pesty ja kehrätty sekä lopulta kudottu kankaaksi. Arvokasta ja suurella vaivalla
tehtyä takkia ei varmasti heitetty pois pienen kuluman takia – vaan se on korjattu ja
materiaali on käytetty uusiksi, johonkin muuhun.

Ajattelin että tässä historiasta nykypäivään tuodussa ajatusleikissä vanha takki saa
entistä juhlavamman ilmeen kirjailulla. Toisin kuin ennen, elämme materiaalien
yltäkylläisyydessä, mutta koko ajan tiedostaen kuinka korkea hinta tällä saattaa
tulevaisuudessa meille olla. Työ ei ole vielä valmis ja siihen on jätetty näyttelyä varten
nappilistan kulumat esimerkiksi siitä, millaisia vikoja takissa oli. Takkia on tarkoitus
tulevaisuudessa jatkaa kirjomalla, ajatuksella, ettei työ ”ole koskaan valmis” vaan takkia
voi aina koristella lisää.

Inspiraatiota sain valkokirjonnasta, tuunaamisesta ja kierrätyksestä. Toteutustekniikkana
olivat kirjonta, helmikirjonta ja kumihimo, jossa käytin heijastinlankaa.

 

Jotain uutta, jotain vanhaa
Maija Kaskinen

Kirjekuorilaukku kuuluu 2000-luvun morsiamelle, jonka häitä vietettiin Espoon
kartanossa. Syyshäät haluttiin viettää vain pienimuotoisesti rakkaimpien sukulaisten
ja ystävien kesken ja niiden teemana olivat luonto ja kierrätys. Morsiamen puku oli
ompelijaäidin avustuksella muokattu isoäidin vanhasta puvusta ja morsian itse valmisti
pukuun sopivan kirjekuorilaukun.

Laukun materiaalit on saatu vanhasta verhosta, vanhoista farkuista ja sipulinkuorilla
itse värjätyistä jämälangoista. Idean laukun ulkoasuun morsian sai vierailtuaan Espoon
kartanossa. Laukussa on yhdistetty Espoon kartanon länsisiiveksi tarkoitetun päärakennuksen pylväsrakennelmat punatiiliseen itäiseen siipirakennukseen. Näin laukku yhdistää erilleen
jääneet siipirakennukset kuten naimisiinmeno morsiamen ja sulhasen.

 

Kirjotut muistot
Anna Karjunen

Espoon kartanon vanha keittäjä rouva teki lapsenlapselleen pienen
kesäisen kassin, johon hän kirjaili muistoja kartanosta. Rouva muisti
selkeästi kartanon ulko-oven kuvioinnin sekä pienen erikoisen ikkunan,
joka sijaitsi käytävän päässä, matkalla keittiöön. Näistä muistoista
muodostui laukkuun kirjottu kuviointi. Laukun väritys on myös
Espoon kartanon värien mukainen.

Materiaaleina on käytetty jo ennalta rouvan kaapista löytynyttä kestävää
kangasta, joka sopi myös värinsä puolesta työhön. Kirjontatekniikoiksi
valikoitui ketjupisto sekä tikkipisto, sillä ne mahdollistivat hyvin
esim. terävät käännökset ja näin toimivat kuvion kanssa.

 

Plakkari
Leena Nyman

Plakkari on kuulunut Espoon kartanon yhdelle ruotsinkieliselle, Ahvenanmaan
saaristosta kotoisin olevalla piialla, joka on tullut kesän jälkeen töihin kartanoon
1800-luvun lopulla.

Plakkaria eli taskua on aikoinaan käytetty ja vieläkin käytetään osana joissakin
kansallispuvuissa ja feresien kanssa. Kansallispukuja, samoin kuin feresejä ja
sarafaanejakin käytetään näinäkin päivinä ja uudella tavalla perinteisen käytön rinnalla.
Olen toteuttanut plakkarin villakirjontana, joka pyrkii muistuttamaan perinteistä kirjontaa,
mutta osa väreistä on nykyaikaa ja vastaavat omia mieltymyksiäni.

Taustakankaana on puuvillakangas ja reunanauhana löytämästäni Marimekon Muija-
kankaasta leikattu suikale. Jo 1980-luvulla oli saatavilla tätä kangasta.

Kehyskukkaro
Leena Nyman

Kehyskukkaro on aikoinaan kuulunut kartanon voudin tyttärelle.
Hän oli saanut sen kartanon tyttäreltä, koska pieni, käsilaukun virkaa
toimittava pussukka oli jo kulunut ja kartanon tytär oli tietenkin jo kyllästynyt
siihen. Kovassa käytössä ollut pussukka on nuhraantunut ja korjaaminen on
jälkikäteen vaikeaa oikean värisen langan löytämisen vuoksi.
Hankalaahan se tietenkin onkin. Voudin tytär on kuitenkin tyytyväinen saatuun
pussukkaan.

Ruusu on ollut kirjontatöissä hyvin perinteinen kuvio 1800-luvulla. Kehyskukkaro
on kirjailtu ristipistoin muliinilangoilla vanhalle aida- kangaspalalle. En seurannut
valmista ristipistomallia vaan tein ruusujen kirjonnan luovasti työn edetessä.
Laukun kehys kiinnitetään ruuveilla ja nyt käytetyn pussikankaan voi helposti
myöhemmin vaihtaa uudeksi.

 

Pärekorin tarina
Katja Nikkinen

Niinkuin ennen vanhaan moneen suomalaiseen kotiin, kuuluivat pärekorit varmasti myös Espoon kartanon arkeen 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Pärekoreja valmistettiin huolella valituista tukeista, joiden tuli olla suorasyisiä, oksattomia ja tiheälustoisia. Perinteisesti pärekorit valmistetaan männystä. Puu kasteltiin ennen korin tekemistä, sillä se auttoi estämään myös toukkien näiverrystä puun ytimessä. Pölkky halottiin ensin kelleksiksi ja sitten lohkoiksi, joista on otettu sydänosa pois. Pintaosa vedettiin vielä puukolla kahtia niin moneen kertaan, että lopulta jäljellä on 2-3 millimetrin paksuisia, 3-4 senttimetrin levyisiä päreitä, jotka on vielä viimeistelty vuolemalla.

Pärekorin tekijältä on tilattu koreja moneen tarpeeseen, monen kokoisia ja mallisia. Tekijä on mielessään suunnitellut kopan, ja varmasti saanut sen valmistuessa hyvän tunteen onnistumisestaan. Pärekori on ollut joillakin alueilla Suomessa luonteenomaisin tuote ja käsityötaidon näyte, joka on säilynyt tuotevalikoimissa pitkään. Joillakin alueilla monissa taloissa ja mäkitupalaisperheissä koreja valmistivat kaikki perheenjäsenet lapsia myöten. Pärekoreja on saatettu tehdä kausiluontoisesti, puhdetöinä.

Pärekori on erittäin monipuolinen ja edullinen käyttö- ja koriste-esine. Pärekoreja on käytetty mm. halkojen kantamiseen, elintarvikkeiden kuten perunoiden ja pienesineiden säilyttämiseen sekä marja-, sieni- ja ostoskoreina sekä pyykkikoreina. Monikäyttöinen pärekori toimii mainiosti myös esimerkiksi tarjottimena tai lehtikorina. Pärekorit ovat luonteeltaan olleet kulutusesineitä, ja kaikki korit lienevät päätyneet loppuunkuluneina polttopuiksi.

Tässä modernin ajan kopassa on käytetty luonnon materiaaleja, lähinnä puuvillaa ja pahvia. Korin muotoon ja kuviointiin on inspiraationa käytetty vanhaa pärekoriperinnettä. Kopan sisävuori on pärekorien kulta-ajan valkoinen pöytäliina. Koppa löytänee paikkansa pärekorien tavoin käyttöesineenä säilytykseen.