Jaettu elämänkokemus syventää kurssia


Viime kesän Kesäteatteri-kurssilla päätimme ryhmän kanssa tehdä valmiin näytelmätekstin sijaan oman näytelmän ryhmälähtöisesti. Esityksen mahdollisista aiheista puhuttiin yhteisesti ja päädyimme käsittelemään ikäkriisejä ja naiseutta. Kaikki kurssilaiset olivat naisia eri elämäntilanteissa. Osalla oli jokin ikäkriisi ajankohtainen, toiset nauttivat siitä, että lapset olivat jo isoja ja aikaa omille harrastuksille taas löytyi.

Ideoita kohtauksiin ja hahmoihin etsittiin keskusteluista (esim. miettimällä millaisia tyyppejä työyhteisöistä löytyy) ja ryhmäläiset tekivät kurssikerroilla pieniä kohtauksia annetuista aiheista (esimerkkinä äidin ja tyttären suhde). Kun kasassa oli paljon hahmoja ja kohtausten pohjia, tuli eräältä ryhmäläiseltä idea, miten kaikki voisi nivoutua yhteen. Paljon hahmoja ja kohtauksia jätettiin käyttämättä, mutta myös uusia luotiin tarinan tarpeisiin. Lopputulokseen kaikki tuntuivat olevan tyytyväisiä ja luomamme hahmot jäivät hyvin todentuntuisina elämään mieliin. Hahmoissa on välähdyksiä ryhmäläisistä ja heidän läheisistään: erään mummin elämänasenne, toisen äidin lausahdus, kolmannen omakohtainen kokemus.

Kun materiaali kurssin näytelmää varten oli paljon ihmisten omien elämänkokemusten varassa, jakoivat kurssilaiset paljon itsestään. Ketään ei siihen pakotettu, asioista saattoi myös keskustella yleisemmällä tasolla. Toiset jakoivat enemmän itsestään, toiset vähemmän. Erilaisten ja eri ikäisten ryhmäläisten kokemukset täydensivät toinen toisiaan ja lisäsivät kurssilla oppimista. Joku ymmärsi työkaveriaan paremmin ryhmässä käydyn keskustelun takia, toinen oivalsi itsestään ja omista toimintatavoistaan tärkeitä piirteitä. Opettajana pyrin tiedostamaan tämän puolen merkityksen muillakin kursseillani.

Teatterikurssit, silloinkin kun näytelmää ei synnytetä itse, sivuavat usein elävää elämää. Kun kurssi on toiminnallista ja leikkisää tulee helposti jutusteltua muutenkin, ehkä enemmän kuin luentokursseilla. Vaikka harjoiteltava näytelmä sijoittuisi sadan vuoden taaksekin, tulee ryhmässä peilattua näytelmän henkilöiden elämää nykyajan elämään. Kun näytelmä vielä tuotetaan itse, on se vielä lähempänä tekijöitään. On luonnollista jakaa hetkiä omasta elämästään. Pikku hiljaa vieraista ihmisistä tulee läheisiä ja  vielä kurssin jälkeenkin he jakavat hauskoja (tai vakavampiakin) kuvia elämänsä hetkistä, jotka liittyvät yhdessä tehdyn näytelmän maailmaan.

Teatterin opiskelu on oiva väylä ihmisenä olon tutkailemiseen, vaikka mistään terapiakurssista ei missään nimessä olekaan kyse. Arkielämän kiireissä ei aina tule leikittyä ja siinä ohessa pohdittua vuorovaikutusta tai ihmisen käyttäytymistapoja ja elämäntarinoita. Sellaisesta saa kurssin oppisisällön lisäksi eväitä ja rikkautta muuhunkin elämään. Oivalluksia asioista, joita muuten ei tule opiskeltua.

 

Anita Dahlström, teatteriopettaja
Omnia Koulutus, Espoon työväenopisto

 

 

 

Kuulemisen tärkeys ja kuuntelemisen taito

merikuvaRyhmäliikuntatunnin keskeytti eturivistä huolestunut ”en kuule”. Voimistin ääntäni ja selkeytin ohjeitani, tarkistin kuuluuko takariviin. Kyseessä oli rauhallinen venyttelytunti, halusin välttää liian kovaäänistä puhetta. Eturivin asiakkaan harmistus jatkui: ”en kuule!”.

Osaanko lukea asiakkaitani ja kuulla heidän tarpeitaan? Levottomuus ryhmässä tarttuu nopeasti. Ohjasin ryhmän seuraavaan venytysasentoon ja laskeuduin hienovaraisesti asiakkaan luo, laskin käteni lempeästi hänen olalleen ja sanoin: ”ei hätää, hyvin menee”. Asiakkaan kehon jännitys vapautui ja saimme nauttia tunnista.

Toisella kerralla tunnillani oli kaksi kuuroa asiakasta, kuinka he seurasivat tunnin kulkua? Heidän täytyi luottaa siihen, mitä viestin ja että ohjeeni ovat tolkullisia, että ohjaan heitä oikeaan suuntaan. Tuntini rakenteen ja sisällön piti olla aiheen ja tavoitteiden mukainen ja siirtymien loogisia.

Kuulluksi tuleminen tuo turvallisuuden ja osallisuuden tunteen. Avoin ja luottamusta jakava viestintä lisää sosiaalisuuden tunnetta. Aina ei viestintään tarvita sanoja, aito kiinnostus yhteiseen toimintaan viestintäkumppaneiden kanssa ja kiinnostuksen osoittaminen riittää.


Kun viestijöiden kenttä on laaja ja hajallaan sekä viestinnän
tarpeet ja teemat moninaisia, on odotuksia paljon.
Mitä, missä, milloin, keneltä ja kenelle?

Ykmiespuujaloillasittäisellä liikuntaryhmän tunnilla marssijärjestys on selvä, ohjaaja päättää toiminnan. Myös tila ja ajoitus on rajattu. Toisaalta viestinnän intensiteetti on korkea ja viestit ovat herkkiä erilaisille tulkinnoille. Sanattoman viestinnän ja läsnäolon, kuulemisen ja kuuntelemisen merkitys nousee.

Uudessa tilanteessa tukeudutaan tuttuihin tulkintoihin. Mitä jännittävämpi tilanne on, sitä herkemmälle viritämme kanavamme tulkitsemaan viestejä. Pyrimme löytämään epävarmuudesta jotain tuttua ja turvallista, toisaalta myös varoittavia signaaleja.

Mitä kauempana omalta alueeltamme olemme, sitä enemmän haemme viestejä, jotka palauttavat meidät kovalle maalle. Mitä suurempia ovat ympäristössä tapahtuvat muutokset, sitä selkeämpää, johdonmukaisempaa ja kuuntelevampaa pitää viestinnän olla. Viestintä on kuin autotalli, tyhjä tila täyttyy aina ja sekava tila muuttuu sotkuiseksi.

 

Annukka Honkonen, tuntiopettaja
Liikunta, terveys ja hyvintointi -tiimi
Omnia, Espoon työväenopisto

 

 

 

Työntekijälähettilyys – mitä ihmettä?

Opet odottaaInstagramissa silmiini osui kuva iloisesta ryhmästä. Kuva oli Järvenpään opiston tuntiopettajista, jotka halusivat viestiä järvenpääläisille odottavansa heitä kursseilleen. Tuli hyvä fiilis! Mutta samalla jäin pohtimaan, miten paljon yleensä kansalais- ja työväenopiston tuntiopettajat itse markkinoivat kurssejaan? Tuntiopettajathan ovat suhteellisesti opistojen suurin henkilöstöryhmä, heillä on monien alojen laaja asiantuntijuus ja he tekevät työtä asiakasrajapinnassa.

Työntekijälähettilyys (Employee Advocacy) on termi, joka on viime vuosien aikana usein vilahdellut sosiaalisessa mediassa. Asiaan perehtymätön saattaa kuvitella, että työntekijälähettilyys on jotain työnantajien kikkailuja. Mutta näin ei ole, kun asia on oikein ymmärretty ja hoidettu organisaatiossa.

Joonas Villanen on blogipäivityksessään Mitä työntekijälähettilyys on ja miksi se kannattaa? avannut hyvin työntekijälähettilyyttä.

  • Työntekijälähettilyys ei ole työntekijöiden pakkovaljastamista markkinointiin vaan halu jakaa on luotava organisaatiossa.
  • Työtekijälähettilyys vaatii taitoja, joihin työntekijät tulee kouluttaa ja antaa mahdollisuus oppia – johdon tuki on välttämätön. Kun henkilöstöllä on riittävä osaaminen ja kanavat ovat tuttuja, päästään viestimään.
  • Viestien sisällön tarkoitus ei ole palvella vain organisaation etua vaan myös henkilökohtaista etua. Tärkeää on, että organisaation ja omat arvot ovat keskenään tasapainossa – silloin voidaan aidosti olla ylpeitä omista ja yhteisön asioista.
  • Asiakkaat ovat keskeisessä roolissa kohderyhmänä mutta myös ideoiden antajina organisaation suuntaan. Verkostot toimivat molempiin suuntiin.
  • Johtajien esimerkki tässäkin on tärkeä.
istock_000039816568_largeed

SmarpShare on yritys, joka on erikoistunut työntekijälähettilyyteen. SmarpSharen mukaan työntekijöiden verkosto on noin 10-15 kertaa suurempi kuin yrityksen oma verkosto ja lisäksi digissä ihminen on 6 kertaa yritystä mielenkiintoisempi. Oma kokemuksenikin on, että henkilöiden jakamat viestit ovat mielenkiintoisempia kuin organisaatioiden. Siksi ilahduin tuntiopettajien kuvasta Instagramissa.

Ja niin, mitä työntekijä itse hyötyy työntekijälähettilyydestä? Omat verkostot kasvavat, oma johtajuus kehittyy, uusien ideoiden saaminen työhön ja oma osaaminen kasvaa koko ajan. Onnistunut työntekijälähettilyys tuo hyötyjä sekä organisaatiolle että työntekijälle itselleen.

Tuula Alanko, erityissuunnittelija
Omnia, Espoon työväenopisto