Harmaat voimat

Allekirjoittanut Louvressa

Ystäväni oli käynyt Lontoossa maalausnäyttelyssä ja pitänyt siitä. Eräs asia oli jäänyt vaivaamaan häntä, ja se liittyi yleisön ikärakenteeseen – siellä oli ollut pääosin vanhempaa väkeä ja nuoret loistivat poissaolollaan. Hän pohti, järjestetäänkö tulevaisuudessa enää samanlaisia tapahtumia, sillä ilman nuorten kiinnostusta ja kun vanhat ovat poissa, vastaavia laajoja maalausnäyttelyitä ei varmaankaan tehtäisi.

Kävin itsekin katsomassa saman näyttelyn, joka sisälsi monella eri tekniikalla tehtyjä maalauksia ja piirroksia kahdeksankymppisen David Hockneyn nuoruuden maisemista. Panin myös merkille saman asian kuin ystäväni jonottaessani täyden tunnin sisään museoon – olin keski-ikäisenä nuorempi kuin useimmat ympärilläni innokkaasti keskustelevat harmaahiuksiset.

Maalaustaidetta on mielestäni oivaltavasti kutsuttu ”hitaaksi taiteeksi”, koska se aukeaa ja paljastaa katsojalle herkkunsa vain, jos katsoja on valmis seisomaan sen edessä ja tutkimaan näkemäänsä. Tämä voi olla yksi syy siihen, miksi moni potentiaalinen nuori katsoja jättää tulematta näyttelyihin. Aikamme elämän rytmi on nopea ja internetin maailma houkutuksineen avautuu sellaisella helppoudella, että maalauksen avaamiseen ei riitä pinna, eikä ehkä kiinnostuskaan. Vanhemmilla on enemmän kärsivällisyyttä ja aikaa, vaikka heistäkin monet käyttävät nettiä luontevasti.

Piirustus- ja maalausryhmissäni suurin osa opiskelijoista on viimeisiä työvuosiaan tekeviä tai eläkeläisiä, eli niitä samoja harmaahiuksisia kuin Lontoossa, jotka jaksavat seurata aktiivisesti kulttuuria. Heitä kiinnostaa luonnollisesti maalaustaide ja käsin tehty. He ymmärtävät pitkään taidetta harrastaneina kuvan tekemisen vaikeuden, haasteet ja hienoudet. Seuraava väite voi tuntua hieman liioittelulta, mutta minä uskon, että ilman heitä Suomen kulttuurielämä olisi paljon köyhempi: ei kannattaisi järjestää esimerkiksi maalausnäyttelyitä, barokki- tai urkuviikkoja, klassisia konsertteja. Kaikki olisi nuorille rajattua, kuten elokuvateattereissamme – niissä näytetään harvoin vakavia aikuisten filmejä tai muuta kuin Hollywood-fantasiaa.

Ystäväni ja minä, molemmat opettajia ja taiteilijoita, voimme lohduttautua sillä faktalla, että me kaikki vanhenemme – tämän päivän nuoret ovat tulevaisuuden vanhoja. Toivottavasti heissä on siihen mennessä herännyt uteliaisuus käsintehtyä kohtaan ja heillä on vihdoinkin aikaa ”hitaille taiteille” ja harrastuksille.

 

Heikki Portaankorva, tuntiopettaja
Omnia Koulutus, Espoon työväenopisto

 

 

Jaettu elämänkokemus syventää kurssia


Viime kesän Kesäteatteri-kurssilla päätimme ryhmän kanssa tehdä valmiin näytelmätekstin sijaan oman näytelmän ryhmälähtöisesti. Esityksen mahdollisista aiheista puhuttiin yhteisesti ja päädyimme käsittelemään ikäkriisejä ja naiseutta. Kaikki kurssilaiset olivat naisia eri elämäntilanteissa. Osalla oli jokin ikäkriisi ajankohtainen, toiset nauttivat siitä, että lapset olivat jo isoja ja aikaa omille harrastuksille taas löytyi.

Ideoita kohtauksiin ja hahmoihin etsittiin keskusteluista (esim. miettimällä millaisia tyyppejä työyhteisöistä löytyy) ja ryhmäläiset tekivät kurssikerroilla pieniä kohtauksia annetuista aiheista (esimerkkinä äidin ja tyttären suhde). Kun kasassa oli paljon hahmoja ja kohtausten pohjia, tuli eräältä ryhmäläiseltä idea, miten kaikki voisi nivoutua yhteen. Paljon hahmoja ja kohtauksia jätettiin käyttämättä, mutta myös uusia luotiin tarinan tarpeisiin. Lopputulokseen kaikki tuntuivat olevan tyytyväisiä ja luomamme hahmot jäivät hyvin todentuntuisina elämään mieliin. Hahmoissa on välähdyksiä ryhmäläisistä ja heidän läheisistään: erään mummin elämänasenne, toisen äidin lausahdus, kolmannen omakohtainen kokemus.

Kun materiaali kurssin näytelmää varten oli paljon ihmisten omien elämänkokemusten varassa, jakoivat kurssilaiset paljon itsestään. Ketään ei siihen pakotettu, asioista saattoi myös keskustella yleisemmällä tasolla. Toiset jakoivat enemmän itsestään, toiset vähemmän. Erilaisten ja eri ikäisten ryhmäläisten kokemukset täydensivät toinen toisiaan ja lisäsivät kurssilla oppimista. Joku ymmärsi työkaveriaan paremmin ryhmässä käydyn keskustelun takia, toinen oivalsi itsestään ja omista toimintatavoistaan tärkeitä piirteitä. Opettajana pyrin tiedostamaan tämän puolen merkityksen muillakin kursseillani.

Teatterikurssit, silloinkin kun näytelmää ei synnytetä itse, sivuavat usein elävää elämää. Kun kurssi on toiminnallista ja leikkisää tulee helposti jutusteltua muutenkin, ehkä enemmän kuin luentokursseilla. Vaikka harjoiteltava näytelmä sijoittuisi sadan vuoden taaksekin, tulee ryhmässä peilattua näytelmän henkilöiden elämää nykyajan elämään. Kun näytelmä vielä tuotetaan itse, on se vielä lähempänä tekijöitään. On luonnollista jakaa hetkiä omasta elämästään. Pikku hiljaa vieraista ihmisistä tulee läheisiä ja  vielä kurssin jälkeenkin he jakavat hauskoja (tai vakavampiakin) kuvia elämänsä hetkistä, jotka liittyvät yhdessä tehdyn näytelmän maailmaan.

Teatterin opiskelu on oiva väylä ihmisenä olon tutkailemiseen, vaikka mistään terapiakurssista ei missään nimessä olekaan kyse. Arkielämän kiireissä ei aina tule leikittyä ja siinä ohessa pohdittua vuorovaikutusta tai ihmisen käyttäytymistapoja ja elämäntarinoita. Sellaisesta saa kurssin oppisisällön lisäksi eväitä ja rikkautta muuhunkin elämään. Oivalluksia asioista, joita muuten ei tule opiskeltua.

 

Anita Dahlström, teatteriopettaja
Omnia Koulutus, Espoon työväenopisto

 

 

 

Samaa unta – todellisen tuntemattoman sotilaan ja hänen rakastettunsa tarina elokuvaksi

Omnian audio- ja videopajan nuoria metsäkohtauksessa

Omnia Koulutuksen audio- ja videopaja sekä Espoon työväenopisto ovat tehneet ensimmäisen yhteisen kokoillan elokuvan. Audio- ja videopajan opiskelijat ohjaajiensa Hannu Lemolan, Juha Hytösen ja Thomas Mattssonin johdolla vastasivat äänestä ja kuvasta. Työväenopiston opettajat ja opiskelijat vastasivat tekstistä, näyttelijän työstä, tarpeiston ja materiaalin hoidosta sekä kuvapohjista.

Samaa unta -elokuva perustuu runoilija Kaarina Sarkolan ja pianisti Tauno Huotisen kirjeenvaihtoon. He kirjoittivat sodan aikana toisilleen lähes päivittäin. Kirjailija Sinikka Paavilainen kokosi tätinsä kirjeenvaihdon kirjaksi. Elokuva on dramatisoitu näiden kirjeiden pohjalta.

Sodista on säilynyt lukuisia kirjeenvaihtoja. Miksi juuri nämä kirjeet valikoituivat elokuvan tarinaksi?

Työväenopiston opiskelijat Riitta Salvén ja Maarit Ristaniemi

Kirjeet ovat poikkeuksellisen hyvää äidinkieltä. Kaarina Sarkola ja Tauno Huotinen keskustelevat kirjeissään kirjallisuudesta, musiikista ja teatterista, kuvailevat tuntojaan ja pohtivat olemassaoloa sota-aikana. Sodan alussa Kaarina Sarkola opiskeli kirjallisuutta ja teologiaa, Tauno Huotinen pianonsoittoa ja filosofiaa Helsingin yliopistossa. He molemmat uskoivat opiskeluun. Kaarina Sarkolasta tuli runoilija ja Tauno Huotinen voitti sodan aikana kirjoituskilpailun. On myös ihailtavaa, miten paljon he jaksoivat sivistää itseään niin vaikeissa olosuhteissa.

On harvinaista, että suomalainen mies kuvaa tunteitaan niin avoimesti kuin Tauno ”… sota on vääristeltyä elämää. Elämässä totuus on rakkaudessa ja luonnossa, syksynkin päivässä.” Kaipaus on koko ajan läsnä, sodan raakuus vaikuttaa tunteisiin ja pelko hiipii uniin. Kumpikin näkee erikoisia unia. Kirjeet päättyvätkin usein toiveeseen päästä samaan uneen.

 

Kaarinan ja Taunon tarina on rakkaustarina, jolle sota loi puitteet.Samaa unta on todellisen tuntemattoman sotilaan tarina. Tauno Huotinen kulki lähes samoja reittejä kuin Väinö Linnan romaanin sotilaat. Hän taisteli kuuluisissa Ässä- ja Aave- rykmenteissä.

Elokuvan kuvaukset aloitettiin keväällä 2015 Karkkilasta Närön tilalta. Ajanmukaiset interiöörit antoi ystävällisesti käyttöömme työväenopiston pitkäaikainen opiskelija Riitta Salvén. Elokuvaa kuvattiin Karkkilan lisäksi Helsingin Kulosaaressa ja Munkkiniemessä sekä sotakohtaukset Espoossa Omnian Finnsissä.

Elokuvan tekemiseen on osallistunut lähes sata henkilöä. Melkein kaikilla tekijöillä on Omnia-tausta. Tekijät ovat Omnian opiskelijoita, henkilökuntaa, opettajia ja nuorimmat heidän lapsiaan tai lapsenlapsiaan. Musiikin elokuvaan säveltänyt säveltäjä Petri Hirvonenkin on entinen Omnian opiskelija ja työväenopiston tuntiopettaja. Elokuvan pääosissa nähdään Juho Kuusamo ja näyttelijä Talvikki Eerola.

Lukuisat yksityiset kuntalaiset ja järjestöt ovat antaneet oman panoksensa, Espoon seurakunnasta kierrätyskeskukseen. Kaikkien työ on ollut arvokasta ja ilman tätä panosta ei elokuvan tekeminen olisi ollut mahdollista.
Kiitos silloisen rehtorin, Tarja Langin, joka ennakkoluulottomasti antoi luvan hankkeen käynnistämiseen. Saimme tehdä historiaamme näkyväksi ja oppia uutta.

Elokuvalla juhlistamme itsenäisen Suomen satavuotista taivalta.

Sari Tenhunen
Elokuvan ohjaaja, teatterin ja kirjallisuuden suunnittelijaopettaja
Omnia Koulutus, Espoon työväenopisto

Samaa unta -elokuvan ensi-ilta tiistaina 31.10. klo 18 Kino Tapiola, Espoo (loppuunmyyty)
2. esitys tiistaina 7.11. klo 18 Kino Tapiola, liput 8 €
Tiedustelut Sari Tenhunen 050 494 6668 tai sirpa.kinnunen@omnia.fi

 

 

 

Miten selitän sinulle ei mitään

Blogikuva_kattelus

Espoon työväenopiston luku- ja kirjoitustaidon opiskelijat ovat opinnoissaan osallistuneet kuvataiteen tunneille. Toiminnallinen käsillä tekeminen, hurma jäljen jättämisestä ja kiperät tilanteet ohjeiden ymmärtämisessä vieraalla kielellä ovat aktivoineet sekä opiskelijaryhmän että opettajan ennen kokemattomiin pedagogisiin ulottuvuuksiin.

Opittavaa on niin paljon! Kuvan tekemisen avulla harjaantuu hahmottamiskyky ja oppiminen aktivoi ihmisen kokonaisuutena heittäytymään tuntemattomille vesille. Turvalliseksi koettu ryhmä, oppimisympäristö sekä asiaansa uskova opettaja ovat tasoittaneet tietä.

Kuvallinen kulttuuri tai taide sinällään eivät ole maailmanlaajuisesti samalla tavoin ymmärrettyjä asioita. Lähtökohtaisesti kulttuurissa voidaan suhtautua kuvan tekemiseen jopa kielteisesti. Kuitenkin taidetunneilla eri puolilta maailmaa Suomeen saapuneet ihmiset kokevat motivoitumista ja tyydytystä työskennellessään värien, kuva-aiheiden ja teemojen kanssa. Teemojen myötä opetuksessa voi käsitellä koskettavia kulttuurisia ja henkilökohtaisia aiheita, oppia sanastoa ja harjaantua hienomotoriikassa.

Opettajana olen kokenut tärkeäksi avartaa opiskelijoiden käsityksiä oppimisesta. Kuvan kanssa työskennellään omista lähtökohdista, taidoista ja ambitioista käsin. Kuvan aikaan saaminen edellyttää omaehtoista ajattelua ja luovaa ongelmanratkaisukykyä. Kun opiskelija saa maistaa näiden toimintojen hyvää oloa ja voimaantumista tuottavaa vaikutusta on kuvallinen työskentely erittäin mieluisaa.

Mitä sitten on se otsikossa mainittu ei mitään? Onko se opiskelijan kokemus kun hän kohtaa merkkejä, jotka eivät merkitse hänelle mitään. Onko se sana tai käsite, kuten nolla, jonka kohdatessaan opiskelija suuttuu ja sanoo: tuohan ei ole mitään! Miksi opetat minulle ei mitään?

Abstraktit asiat ovat lähellä ei mitään jos käsitteet ja sanat puuttuvat. Kuvat ja värit, tekeminen on konkreettista. Siinä on reitti kohti ymmärrystä asioista, jotka eivät ole mitään.

Minna Kattelus
Kuvataiteen suunnittelijaopettaja
Omnia, Espoon työväenopisto